Hyvinvoiva äiti - hyvinvoiva perhe (eli omaa aikaa etsimässä)

 

    "Äiti"

Äideille suunnatuissa ohjeissa käsketään ottaa omaa aikaa: Kun äiti voi hyvin, niin koko perhe voi hyvin. Kukaan ei kuitenkaan sano, mikä olikaan tässä suosituksessa se tuntimäärä, jonka äiti voi ottaa sitä omaa aikaa? Useammassakin Supernanny-jaksossa toisten eteen raatavaa äitiä on käsketty menemään puoleksi tunniksi kampaajalle, jonka jälkeen äiti on kuin uudestisyntynyt. Toki voi ollakin. Jollekin äidille voi riittää aivan hyvin, että saa pari kertaa viikossa käydä lenkillä tai jumpassa, eikä kaipaakaan sen enempää. Se, mikä kenellekin on sitä omaa aikaa, ja kuinka paljon sitä tarvitsee, on kyllä hyvin suhteellinen käsite.

Valitettavasti minulle ei riitä puoli tuntia hierojalla. Oman ajan tarve on hyvin paljon suurempi ja sen täytyy olla nimenomaan sitä OMAA aikaa, johon ei liity ylimääräisiä koukeroita ja sosiaalisia vaatimuksia. Hieronta toki on itsessään rentouttavaa, mutta kaikkine muine oheistoimintoineen melko väsyttävää. Eikä siis välttämättä ihan hirveästi lataa akkuja, jos joutuu turisemaan hierojan kanssa sen puolituntia siitä, miten jumissa niskat taas ovatkaan.

Minulle oma aika tarkoittaa sitä, että saan olla silloin yksin tai ainakin tehdä niitä asioita, joita itse haluan, ilman että joku koko ajan roikkuu lahkeessa tai pyytää katsomaan jotain. Useimmiten tämä oma aika siis vaatii, että olen yksin kotona, tai vähintäänkin lenkillä.  Jos yritän olla rauhassa toisessa huoneessa, en osaa keskittyä mihinkään. Kuulokkeet voivat hieman auttaa asiaa, mutta jos yritän vaikka kirjoittaa tietokoneella, en voi pitää kuulokkeita samaan aikaan. Ajatus katkeilee koko ajan, kun Late Lammas tai Postimies Pate huutaa jossain taustalla. Parempi sekin kuitenkin kun ei mitään, mutta koko ajan kytee pieni stressi siitä, että ei tämä taaskaan oikein onnistu. Tarvitsen flowta päästäkseni kunnolla tekemisen meininkiin ja voidakseni hyvin. Siivoan parhaiten silloin, kun talossa ei ole ketään muita. Voin kirjoittaa neljä tuntia putkeen tai lukea kokonaisen kirjan, jos kukaan ei häiritse. Jos joku koko ajan keskeyttää, en lähde kyllä mikään flow, vaikka kuinka olisi muuten innostus päällä.  

Onneksi työtilanteeni on tällä hetkellä sellainen, että pystyn järjestämään itselleni omaa aikaa aamupäivisin pari tuntia. Tämä on ihan unelmatilanne, jota en vaihtaisi mihinkään. Ongelma on vain siinä, että nämä pari tuntia eivät aina riitä. Ekaluokkalainen tulee kotiin jo puoliltapäivin ja toinen täytyy hakea päiväkodista kolmeen mennessä. Iltapäivä menee siis lasten kanssa enemmän tai vähemmän aktiivisissa merkeissä. Pikku Kakkosen aikaan alan olla jo ihan tarpeeksi nääntynyt, on pakko päästä taas hetkeksi vaikka edes lukemaan kirjaa yksikseen, jotta jaksan vielä ehkä pelata pari lautapeliä, suorittaa poikien iltahommaruljanssin ja muut pakolliset kotkotukset ennen kuin voin taas heittäytyä sohvalle ja heittää aivot narikkaan. Jos siis mies on iltavuorossa, ja melko usein on. Aamuvuorossa on se hyvä puoli, että voin illalla käydä ehkä lenkillä ja kerran viikossa zumbassa, kun mieheni hoitaa iltatoimet. Se on niin huippua.

Jonkin mielestä kuulostaa ehkä siltä, että natisen täällä ihan turhasta, koska minullahan on ruhtinaallisesti aikaa: aamupäivällä pari tuntia, Pikku Kakkosen aikaan tunti tai illalla muuten lenkkeilytunteroinen tai jumppatunteroinen. Joo, mutta se onkin aika minimimäärä siihen, että selviän päivästä. Jos omaa aikaa ei ole yhtään, perhe (ja varmaan naapuritkin) kyllä kuulee siitä. Alan kiivetä pitkin seiniä, ja hermostumiskynnys on äärimmäisen matala. Niinä päivinä, kun olen töissä tai hoidan muita asioita pitkin kyliä ja kaupunkeja, tarvitsen jossain vaiheessa päivää joka tapauksessa omaa aikaa tai vähintäänkin lokoisan hetken poikien kanssa telkkarin ääressä. Onneksi työni ei ole niin yltiösosiaalista eikä raskasta. Nostan hattua armaalle miehelleni, joka palvelee asiakkaita päivät pääksytysten ja sen jälkeen vielä kestää tätä meidän sirkusta. Ei ihme, jos hiihtolenkki tuntuu tarpeelliselta.

En väsy niinkään fyysisesti, psyykkisesti kylläkin. Jatkuva lasten kanssa oleminen on ihan äärimmäisen raskasta, koska meteliä ja melskettä on ihan jäätävän paljon. Vääntämistä ja kääntämistä ja asioiden selittämistä tuhat ja yksi kertaa. En osaa nukkua päiväunia, eivätkä ne minua auta yhtään. Tiedän, että toisia auttaa. Tulee vain entistä pöhnäisempi olo, enkä sitten varsinkaan tajua mistään mitään. Voin olla hyvinkin aktiivinen ja tehdä vaikka ja mitä, jos saan tehdä niitä asioita yksin tai vain jonkin yhden henkilön kanssa. Kaupassakäynti lapsen kanssa onnistuu, miehen kanssa kaksin tottakai, mutta jos siinä pyörii useampia ympärillä, ärsyynnyn pelkästään siitä kaaoksesta niin paljon, että hermo menee jo ennen kuin pääsemme edes liikenteeseen. Jaksan kyllä pyöräillä, lenkkeillä ja jumpata tai vaikka kierrellä tuntikausia kaupoissa, mutta väsyn, jos joitain muita seilaa siinä rinnalla koko ajan.

Tarvitsen hyvin paljon omaa aikaa, mutta myös perheeni tarvitsee minun aikaani. Ymmärrän, että jos en itse voi hyvin, ei koko perhekään voi hyvin. Mutta missä menee se raja, jolloin perhe alkaa kärsiä? Jos otan itse omaa aikaa, se aika on aina joltain muulta pois. On erikseen omaa aikaa, parisuhdeaikaa, perheen yhteistä aikaa ja lasten kanssa vietettävää aikaa, joka jakaantuu vielä siihen, että molempien lasten kanssa olisi kiva tehdä jotain myös kahdestaan. Ja miehelle pitäisi myös raapia jostain jotain muutakin omaa aikaa kuin töissä käyntiä. Ja sehän ei ole omaa aikaa hänelle, koska työ on mitä suuremmissa määrin aktiivista asiakaspalvelua. Jos lähden lenkille tai jumppaan, mieheni joutuu jäämään kotiin lasten kanssa, mikä myös hänelle on väsyttävää pitkän ja hetkisen työpäivän jälkeen. Kun mies lähtee omiin rientoihinsa, äidillä palaa käämit, kun on ensin ollut lasten kanssa puoli päivää ja sitten vielä illankin. On välillä hieman haastavaa, että molemmat vanhemmat ovat introvertteja hissuttelijoita, jotka haluaisivat viettää mahdollisimman paljon sitä omaa aikaa. Ja tietysti välillä olisi mukava viettää myös sitä parisuhdeaikaa. Illalla täytyy siis valita, vietetäänkö aikaa yhdessä tv:n ääressä vai jonkin muun parisuhdeaktiviteetin parissa, vai möllötelläänkö kumpikin omillamme. Molempia ei voi valita yhtä aikaa.  

Entä perheen yhteinen aika? Yhteiset vapaapäivät sujuvat ihan hyvin siihen asti, kunnes molemmat vanhemmat ovat jo niin näännyksissä, että haluaisivat vain kaivautua omaan komeroonsa, isompi lapsi on tuskissaan, kun tarvitsisi hänkin omaa tai ainakin kahdenkeskistä aikaa ja pienempi kärttää huomiota ja leikkikavereita. Jatkuvaa palikkatornin kasailua, päivästä ja tunnista toiseen.

Entä sitten se lapsien kanssa vietetty kahdenkeskinen aika? Jos lähden kauppaan yksin, se on itselleni oiva hengähdystauko, mutta toisaalta se on myös mainio tilaisuus viettää aikaa toisen lapsen kanssa kahdestaan. Molemmat lähtevät enemmän kuin mielellään äidin kanssa kahdestaan kauppareissulle ja käyttäytyvät tällöin kuin enkelit. Otan mielelläni vuorotellen jommankumman mukaan, mutta toisaalta silloin en saa käydä kaupassa yksin, lorvailla käytävillä, tehdä tyhmiä heräteostoksia ja selailla uutuuskirjoja ja lastenvaatteiden poistohyllyjä. Täytyy siis tehdä kompromisseja: välillä käyn kaupassa yksin, välillä isomman, välillä pienemmän pojan kanssa. (Yhdessä emme yleensä kaupassa käy, sillä siitä tulee vain sirkusta ja äidillä räjähtää pää jo ennen kuin päästään hedelmäosastolle.) Kotona kahdenkeskistä aikaa on vaikea järjestää, sillä toinen on siinä aina kuitenkin ja pojat ovat niin tiukasti yhteen hitsautuneita, että heidän on hyvin vaikea keskittyä mihinkään ilman toista. Jos toinen pelaa tabletilla sillä aikaa, kun toinen askartelee äidin kanssa, toinen pomppaa silti jatkuvasti katsomassa miten peli etenee. Tai jos toisen kanssa leivotaan ja toinen piirtelee itsekseen, hän on silti jatkuvasti tulossa katsomaan, mitä siellä sekoittimessa nyt vatkataan.

Olisihan se ihan huippuhienoa, jos olisi sellainen äiti, joka ei tarvitse omaa aikaa ollenkaan, joka viihtyy vain lastensa kanssa. Mutta en ole sellainen. Ja kyse ei ole siitä, ettenkö rakastaisi lapsiani ja haluaisi viettää heidän kanssaan aikaa. Haluan, mutta en kovin pitkään jaksa sitä päätöntä poukkoilua ja meteliä. Mitä rauhallisempia puuhia onnistutaan tekemään, sitä paremmin jaksan niitä tehdä. Voin pitkäänkin katsoa elokuvia tai pelata lautapelejä, mutta leikkiä en jaksa yhtään. (Leikkimisen vaikeudesta voi lukea lisää tekstistä Leikkimis-näivetys.)

Onneksi on mummola, jossa voin viikonloppuisin kutoa sukkaa samalla kun mummi ja pappa leikittävät vieressä lapsia. Rakentaa palapeliä ilman, että joudun samalla vahtimaan, kuka löi ja ketä. Onneksi on toinenkin mummola, joka ottaa lapsia välillä viikonlopuksi tai lomilla hoitoon niin, että voimme olla pari päivää kahdestaan. Ukki voi tulla miehen ja poikien seuraksi puistoilemaan äidin työtuntien ajaksi. Ilman tällaisia verkostoja selviäminen voisi olla huomattavasti haastavampaa.

Elaine N. Aronin oppaassa Erityisherkkä vanhempi (2020) on vinkkejä siihen, miten erityisherkkä vanhempi voi ottaa omaa aikaa ja latailla akkujaan. Aron on kyllä asiantuntija ja tarkoittaa hyvää, mutta hän on silti amerikkalainen. Hänen oppinsa eivät päde sellaisinaan täällä pimeässä pohjolassa. Hän kehottaa äitejä palkkaamaan lapsenvahdin, joka samalla tekee kotityöt. Amerikassa on pilvin pimein au paireja ja muita kotiapuun palkattuja henkilöitä, ei meillä täällä Suomessa ole vastaavaa kulttuuria lainkaan. Meillä ei palkkailla kotiapulaisia sormia napsauttelemalla, varsinkaan jos rahatilanne ei ole kovin ruhtinaallinen. Siivousapua kyllä saa, kun lompakkoaan vilauttaa, mutta en tiedä kuinka pitkälle pelkkä viikkosiivous säästää äärimmilleen pingottuneen äidin hermoja. Olisihan se hurjan mahtavaa tulla töistä kotiin, kun pyykit on pesty, vaatteet silitetty, ruoka laitettu ja talo imuroitu. Lapset leikkivät tyytyväisenä. Ei sellaista ole missään oikeasti. Amerikassa ehkä voi olla. Olen monesti miettinyt, miksi tällaista systeemiä ei enää ole, kyllä lähtisi nuorisotyöllisyys nousuun kun palkattaisiin nuoria kotiapulaisiksi. Tarviiko sitä sinne amerikkaan asti lähteä lapsia hoitamaan, kyllä täällä kotimaassakin työnsarkaa riittäisi!

Poikani ovat aivan superihania, enkä vaihtaisi heitä yhtään mihinkään. Olen kiitollinen, että olen saanut juuri nämä pojat, näine piirteineen ja ominaisuuksineen. Muunlaisia en olisi halunnutkaan. Tiedän, etten ole ihanteellisinta äitimateriaalia, mutta teen parhaani. En voi mitään sille, että tarvitsen omia taukoja ja tilaa olla ja hengittää, myös ilman lapsia. Kun sen asian tiedostaa, asialle voi tehdä jotain, huonompi tilanne on silloin, kun vaan väkisin puskee eteenpäin tajuamatta lainkaan, missä vika on.

Muistuu mieleeni viikonloppu loppukesältä, jolloin en tiennyt miten päin olisi ollut: pojat olivat lähdössä mummolaan viikonlopuksi ja mieheni oli viikonlopun töissä, välillä aamussa, välillä illassa. Tiedossa oli siis monta monituista tuntia omaa aikaa, lisäksi monta tuntia myös parisuhdeaikaa työvuorojen välissä. Ehdimme käydä teatterissa ja tehdä kaikkea muuta mukavaa, mutta sain myös yksin kutoa sukkaa ja naputtaa tietokoneella niin monta tuntia kuin sielu sietää. En poistunut kotoa muualle kuin lenkille, teatteriin ja pienen pyrähdyksen kauppaan ostamaan tulostimeen mustetta. Tällaisen viikonlopun jälkeen olo oli kyllä kuin uudestisyntyneellä, tuntui että pystyy ja jaksaa jälleen ihan mitä tahansa.

No, ainakin siihen maanantain Pikku Kakkoseen asti. Mutta paremmin. Ehdottomasti paljon paremmin.

 

-Laura