MINÄ
Vapaapäivä. Isompi lapsi koulussa, pienempi päiväkodissa, mies töissä. Pari tuntia aikaa vain itselle. Istun sohvalle ja otan läppärin syliini. Puhelin vieressä, vesimuki pöydällä (en juo kahvia), siinä käden ulottuvilla, ettei tarvitse nousta mihinkään. Valkoinen paperi. Ah, jos jostain arjessani erityisen kovasti nautin, niin tästä. Pää niin täynnä ajatuksia, surisevia ja kiemurtavia kuin mehiläispesässä. Jatkuvaa sinkoilua sinne tänne. Idea sieltä, toinen täältä, ahaa, tuosta pitää kirjoittaa, vitsit, onpa mielenkiintoinen ajatus, tästä pitää pohtia pidempään, tämä kyllä nyt muistiin, että palaan siihen myöhemmin, okei, noinkin voi siis ajatella, onpa mielenkiintoista ja inspiroivaa, ai, tuota pitää pohtia tarkemmin, mikä olikaan se pieni hetki eilen, josta piti kirjoittaa, se ohikiitävä välähdys, joka avasi kokonaan uuden polun ja ajatuspadon, miten voikaan olla niin tai näin, miksen ole sitä tajunnut aiemmin? Kaikki se, ihan vaan siinä, omassa päässä. Niin monia asioita, niin ...