Lelutornin tähystäjät

                           Odottelin poikaani hammaslääkärissä. Ekaluokkalainen pötkötteli penkissään vailla huolen häivää. (Toki hän oli varmistellut tuttuun tapaansa ensin koko aamupäivän, että eihän siellä sitten mitään pistellä ja kerrannut koko hammaslääkärikäynnin moneen kertaan läpi, mitä milloin ja missä. Varmistuttuaan asiasta hän sai ottaa lunkisti ja kuulemma oli varsin kovin nauttinut olostaan ja hammaslääkärin hyvänmakuisista hanskoista.) Minä olin varustautunut tunnin mittaiseen pinnoitukseen kirjalla ja asettauduin tuoliini mukavasti lukemaan sitä. Hammaslääkäri huuteli välillä minulle väliaikatietoja (”Ei tässä enää kauan mene!”, ”Kyllä me kohta aletaan olla valmiita!”) ihan niin kuin minulla olisi ollut hirveä kiire johonkin. Ei kyllä ollut. Olin varustautunut todellakin lukemaan kirjaa tunnin ja olin oikeastaan varsin harmissani, kun homma...

Olimme siskoni kanssa kuuntelemassa joulukonserttia, joka järjestettiin kirkossa. Koska voimassa ovat tiukentuneet korona-ohjeistukset, paikalla suositeltiin käytettävän maskia ja pitämään riittävät turvaetäisyydet. En muutenkaan kuljeksi ylenmäärin ihmisjoukoissa ja tällä hetkellä välttelen niitä muutenkin aktiivisesti, mutta oletin, että konserttiin voi suhteellisen turvallisin mielin mennä: istutaanhan siellä kohtalaisen pitkien etäisyyksien päässä eikä tarvitse olla toisten kuulijoiden kanssa erityisemmin missään vuorovaikutuksessa. Olen käynyt syksyllä teatterissa ja siellä turvatoimet olivat jo silloin sen verran järeää mallia, että tuntui kyllä varsin turvalliselta istua keskellä puolityhjää penkkiriviä. Voi mikä onni ja autuus! Tällaiselle introvertille, jonka sosiaalinen reviiri on kohtalaisen laajaa sorttia (eli joka inhoaa sitä, että joku tuntematon on minussa kylki kyljessä tai kiinni niskassa), oli valtavan ihanaa istua penkissä, jossa istui meidän lisäksi vain kaksi muu...