Lelutornin tähystäjät

  Otetaan vaihteeksi jotain muuta kuin ainaista kirjahöpinäämme. 😅 Kävin hiihtoloman kunniaksi poikien kanssa pelaamassa koululaisille suunnitellun pakohuonepelin. Lapsille (10 ja 8v) huone oli lajissaan ensimmäinen, aikuiset ovat näitä veivanneet jo ties kuinka monta. Aikuiset siis tiesivät mihin ollaan menossa, lapset eivät. Tai oli heillä asiasta jonkinlainen haisu, sillä olemme yhdessä pelanneet tabletilla samantyyppisiä koodinpurkupelejä ja he ovat aktiivisesti seuranneet sivusta myös kotona pelattuja kotilautapelipakohuoneita. Lapset ovat luonteeltaan hyvin erilaisia, mutta tässä uudessa ja aika jännittävässä tilanteessa heidän piirteensä nousivat jälleen uudella tavalla esiin. Osasin reagointia odottaa jo etukäteen, sillä tiesin kyllä lapsieni toimintamallit vastaavissa tilanteissa, mutta keskinäinen erilaisuus yllätti silti. Pakohuoneessa on mielenkiintoista tarkastella myös omaa ja muiden aikuisten toimintaa, sillä yllättäen näissä olosuhteissa tutuistakin ihmisistä (...

  Onhan tämä ihan sairasta hommaa, kirjaimellisesti! Tuskin olemme myöskään tämän kanssa yksin: veikkaan että melko moni äiti on repinyt useampia hiustukkoja päästään erityisesti tänä syksynä ja talvena. Lapset ovat ihan jatkuvalla syötöllä sairaana! Kun yhdellä helpottaa, toinen aloittaa. Ihan jatkuva kierre, jolle ei loppua näy. Mauri Kunnaksen kirjassa Joulupukki ja noitarumpu shamaani taikoo seuraavan loitsun: ”Nuha, kuume, flunssatauti, eihän siitä kukaan nauti! Häivy, jätä Pukki-polo, anna hälle hyvä olo, etsi tauti toinen kolo!” Tämä mantra on ollut monesti mielessä, kun olen jälleen kerran kantanut lapselle lisää räkäpaperia   ja pessyt omia käsiä rystyset ruvella. En ymmärrä, mistä kaikki virukset yhtäkkiä ovat löytäneet tiensä meille! Onhan niitä ollut liikkeellä aina, mutta tuntuu että tänä talvena oikein erityisen runsaasti. Ihan kuin kaikki pöpöt olisivat odottaneet kaikkien sulkujen loppumista kieli pitkällä ja oikein villiintyneet, kun hetkeksi a...

Otsikon lausahduksen olen kuullut elämäni aikana niin monta kertaa, että ei yhden, eikä kahdenkaan käden sormet riitä niitä laskemaan. Etenkin lapsuudessani hokemaa jankattiin niin usein, että aloin jo pohtia, eikö aikuisilla ihmisillä ole lapselle muuta puhuttavaa. Aikuistuttuani litania jäi omalta kohdaltani jokseenkin pois, sillä enää ei kehdattu tulla suoraan kyselemään, miksi olen niin tuppisuu. (Selän takana tietysti saatettiin puhua siitä, miten se onkin niin kamalan hiljainen.) Sen sijaan sama utelu kohdistuu nyt erityisesti vanhempaan poikaani, jolle on välillä ylivoimaisen vaikeaa vastata vieraan ihmisen tunkeileviin kysymyksiin.   Muistan hyvin elävästi, miten vaikeaa oli lapsena suhtautua tilanteeseen, jossa itselle täysin tuntematon tai edes puolituttu aikuinen tulee kysymään jotain. Pysähdyimme jossain apteekin pihalla juttelemaan äitini   kouluaikaisen tuttavan kanssa, minä piileskellen selän takana. Toivoin aina, ettei minulta kysyttäisi mitään. Yleensä kys...