Korvamato radioaalloilla (eli optimaalisesta viritystilasta)
Tiivistetysti sanottuna optimaalinen viritystila tarkoittaa tilaa, jossa henkilö pystyy toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Herkän introverttiäidin kohdalla tämä tarkoittaa useimmiten kohtalaisen rauhallista, meluvapaata ympäristöä, jossa ei ole liikaa päällekäyviä ärsykkeitä eikä uteliaita ihmisiä. Tällöin ajatusprosessi sujuu luontevasti ja etenee ilman suurempia sekasotkuja, olo on rauhallinen ja rentoutunut. Yksinkertaisesti kaikki pelittää sujuvasti ja hyvin. (Optimaalisesta viritystilasta löytyy tarkempaa määritelmää monesta herkkyyttä ja introverttiutta käsittelevästä kirjasta, joita löytyy kirjalistastamme.)
Oma optimaalinen viritystilani löytyy monesta paikasta, mutta muutama niistä on ylitse muiden. Ykkönen on auton etupenkki silloin kun mieheni ajaa autoa. Auton tasainen hurina ja pehmeä penkki takaavat sopivan olotilan, vieressä tyyppi, jonka kanssa voi tarvittaessa jutella, mutta olla ihan hyvin myös hiljaa. Vaihtuvat maisemat tuovat itselleni kaivattua ärsykettä, mutta eivät liikaa. En oikeastaan pidä siitä, että istuisin tuntikausia yhdessä paikassa, vaan kaipaan jotain elämää ympärilleni niin, ettei minun tarvitse siihen osallistua. Ikkunan takana vilisevät maisemat tuovat tarpeeksi potkua ja mielenkiintoa. Myös taustalla soiva radio antaa itselleni sopivan, pienen taustamelun. Se pitää ajatukset järjestyksessä ja saa ne soljumaan vapaasti ja pakottomasti. Parhaat oivallukset ja ideat saankin yleensä autossa.
Vanhemmillani on vanha asuntoauto, joka pitää ajaessa aikamoista hurinaa. Koska hurina on sen verran suurta, en oikeastaan tarvitse sen päälle enää radiota, vaan jo pelkkä hurina riittää kattamaan taustamelun tarpeen.
Myös pyöräillessäni ja lenkkeillessäni tarvitsen pienen taustamelun, jotta selviän lenkistä kunnialla. Tämä hoituu helposti kuulokkeilla, joihin viritän fiiliksen mukaan joko äänikirjan, podcastin tai tunnelmaan sopivaa musiikkia. Olen kokeillut monet kerrat lenkkeillä ilman musiikkia, mutta minulle siitä tulee jotenkin turhautunut olo. Ajatus ei oikein pysy kunnolla kasassa, vaan poukkoilee sinne ja tänne, en oikein saa juonen päästä kiinni. Jos yritän keskittyä ympäristööni ja havainnoimaan tämänhetkistä tilaa, se onnistuu hetken aikaa, mutta sitten ajatus alkaa puuroutua. Tuntuu vähän, kuin aivoissa ajatus kiertäisi jotenkin väärin tai jäisi jumittamaan johonkin epäolennaiseen. Pieni taustamelu, olkoon se sitten musiikkia tai miellyttävä ääni lukemassa minulle kirjaa, saa ajatusvirran oikeille raiteilleen ja taustamelusta huolimatta pystyn ajattelemaan selkeästi ja pohtimaan monenlaisia asioita. Voin joko keskittyä kuuntelemaan tarinaa, tai päästää ajatukset askartelemaan omiaan, hallitusti ja järjestyksessä. Lenkin aikana voin kehitellä vaikka ja mitä ideaa ja pohtia monenmoista. Aina pääasia ei välttämättä ole se, mitä olen kuunnellut, vaan tilanteesta riippuen joko rauhoittava tai virkistävä ääni siellä taustalla.
Taustamelu vie pois kaikista pahimman häirikön, korvamadon. Ilman pientä taustamelua päässäni pyörii taukoamatta jokin kappale ja se häiritsee suunnattomasti ajatustyötä. Ihan sama kuinka kovasti yritän keskittyä juuri tähän hetkeen tai pohtimaan jotain asiaa, niin siellä se aina rallattaa. Ajatusprosessi menee ihan vituralleen, kun koko ajan joku määkii korvaan samaa veisua. On aivan äärimmäisen turhauttavaa, kun hyvän ajatuksen keskeyttää koko ajan jokin aivan random-kappale, josta en edes pidä. Sama kertosäe tai säkeistö renkuttaa aivoissa jatkuvalla syötöllä, eikä hiljene vaikka kuinka yrittää volyymia säätää. Kyllä jokainen sen ärsyttävyyden tietää: ”Tässäkö tää oli, levii nelostielle lasten monopoli…” tai vielä pahempaa: ”Ryhmä Hau, Ryhmä Hau, on jälleen vauhti päällä..." Tuntuu olevan. Yksi maailmankaikkeuden rasittavimmista korvamadoista on lastenohjelma Kaapo: ”Oon nelivuotias, oppimaan innokas, sain nimen hauskimman Kaapo…” Kaapo jaksaa jostain syystä aina vähän väliä tulla ilostuttamaan päivääni eikä se lähde kulumallakaan. Yksi poikien suosikki on myös naistenpäivän kunniaksi väsätty murmelivideo, jossa murmeli laulaa: ”Kaiken takana on nainen, joka on aina oikeessa, ei oo koskaan väärässä, tietää aina kaiken. Hyvää naistenpäivää, u-uu!” Tämä on ihan takuuvarma korvamato. (Tai jos haluaa vaihtaa korvamatoa toiseen, tämä toimii aina!) Tosi voimauttava sanoma ei siinä mitään, mutta pikkuisen häiriköi ajatustyötä.
Tiedän, että monet nauttivat nimenomaan hiljaisuudesta, ja löytävät sieltä oman optimaalisen viritystasonsa. Hienoa! Minulle se ei vain toimi, vaikka kuinka yritän. Kaapo ja kumppanit saapuvat jälleen keskeyttämään ja tekevät hiljaisesta hetkestä todella väsyttävän ja rasittavan. Olisihan se tosi hienoa istua jossain laiturin nokassa keskittymässä hetkeen, mutta se ilo jää useimmiten lyhyeksi, kun Viskarilla alkaa matkailuauto taas suistua ojaan. En tiedä mikä siinä on niin sitkeässä.
Ja kuten jo vaihtuvista maisemista sanoin, hiljaisuuden lisäksi kaipaan jotain aktiivista liikettä tai edes elämää ympärilleni. Laiturilla istuminen olisi aivan liian näivettävää. Aivot nuupahtavat, jos eivät saa jostain jotain vaihtuvuutta. (Tämä oli tuttua myös vauvan kanssa kotona ollessa!) Kotona käsillä pitää olla tekemistä, kutomista tai virkkausta. Se riittää rauhoittamaan ajatusvirtaa olennaisesti. Myös lenkkeily on hyvä, koska siinä jalat saavat liikettä ja maisemat vaihtuvat.
Jollekin toiselle paikallaan istuminen ja oman hengityksen kuunteleminen saavat aikaan saman rauhoittumisen tunteen. Minulla ei. Jooga ei sovi minulle, sillä en voi laskea omaa hengitystäni ilman että alan hyperventiloimaan tai saan päänsärkyä. Tempo on myös liian hidas ja ärsyynnyn suunnattomasti siitä, että mitään ei tapahdu. Tapahtuu juurikin aivojen näivetys-sammuminen, alivirittyminen. Olen kokeillut joogaa, ja erilaisia rentoutusharjoituksia, mutta sen jälkeen olen useimmiten pahemmalla tuulella kuin aloittaessani. Keholle tekee varmasti hyvää, mutta päästä en mene takuuseen. Voi olla, että mieli hetkeksi rauhoittuu ja keskittyy hetkeen (mikä sinänsä tässä ajatussirkuksessa ei olisi ollenkaan huono vaihtoehto), mutta vaikutus on todella lyhytaikainen: alan alivirittymisen estämiseksi kiinnittämään huomiota ihan outoihin asioihin, kuten salin ilmastointiputkien maalin hilseilyyn tai tekemään tilaan inspiroivaa sisustussuunnitelmaa. Pää yrittää väkisin löytää takaisin optimaaliseen tilaan. Ymmärrän, että tällainen rauhoittuminen sopii monelle ja sillä on paljonkin hyviä vaikutuksia, mutta en vain yksinkertaisesti voi mitään sille, että sillä taajuudella ei ole minun optimaalinen tilani. Enemmän liikettä sisältävä, jonkinlaista purtavaa aivoille antava liikunta, kuten tanssiminen sen sijaan sopii kuin nenä päähän. Liiallinen ärsykkeiden määrä taas saa aikaan sekasotkua ja ylivirittymistä.
Olen monesti ajatellut, että herkkä introvertti on vähän kuin jatkuvasti oikeaa radiotaajuutta etsivä antenni. Koko ajan saa vähän säätää, ettei kuulu suhinaa. Vielä pikkuisen tuonnepäin, jotta kuuluu täydellisen oikein. Kanavalta suistutaan jatkuvalla syötöllä, mutta sinne on mahdollista aina palata. Mitä enemmän arkeen onnistuu tehdä juuri niitä omia optimaalisia tiloja, sitä helpompaa oleminen on. Huomaan kyllä, jos olen pitkään pinnistellyt väärällä kanavalla: olen pahalla tuulella ja ajatukset sakkaavat. Jonkin aikaa kestää kyllä vähän suhinaakin, mutta ei pitkään. Pienikin asia voi saada suhinan suistumaan raiteiltaan, mutta myös palauttamaan optimaalisen tilan.
Mistä löytyy sinun optimaalinen viritystilasi? Millä taajuudella toimit parhaiten? Havainnoi ja makustele huolellisesti omia fiiliksiäsi ja yritä löytää niiden tasapaino. Kun löydät näitä hetkiä, hanki niitä elämääsi niin paljon kuin mahdollista. Mitä paremmin pysyy omalla kanavallaan, sitä selkeämmin ja kirkkaammin kuuluu myös omien ajatusten ääni. Mitä ne tänään haluavat pohtia ja käsitellä?
Rentouttavia kevätpäiviä!😎
Laura
Kommentit
Lähetä kommentti