Lelutornin tähystäjät

Päivänä muutamana pohdimme lasten synttäreitä. Niissä riittää päänvaivaa kerrakseen: kutsuako lapsen kavereita? Montako? Yhtä aikaa toisten vieraiden kanssa vai erikseen? Entä jos lapsi itse ei halua järjestää kaverisynttäreitä? Kokeeko lapsi paineita, että pitäisi kutsua, jos ei halua? Entä kun kaveri kutsuu synttäreille ja ei halua mennä? Tai jos vähän tuntemattomampi kaveri kutsuu synttäreille? Pitääkö kavereille olla jotkin lahjat? Pitääkö synttäreitä varten vuokrata joku sisäleikkipuisto tai järjestää muuta ohjelmaa? Vähemmästäkin pientä äitiparkaa hirvittää. (Varsinkaan jos ei satu erityisemmin pitämään lastenjuhlista.) Mutta ihan yhtä lailla myös lasta voi hirvittää ajatus isoista kaverisynttäreistä. Koska pohdittavaa kertyi sen verran paljon, teksti on jaettu suosiolla kahteen osaan: lapsen näkökulmaan (Millaista on olla introverttiherkkis-lapsena toisten lasten synttäreillä? Kutsua toisia omiin juhliini?) ja äidin näkökulmaan (Millaista on olla introverttiherkkis-äitinä l...

  Introverttiherkkis se vasta onkin melkoinen lapamato, kun istuu päivät ja illat pitkät kotona eikä käy missään. Nyt se kyllä hyytyy niille sijoilleen, ja jää ihan kaikesta paitsi! (Mistä, minä vaan kysyn?) Oikea passiivisuuden perikuva! Aktiivisuudella tunnutaan tarkoittavan sitä, että menee, tulee ja huseeraa pää punaisena edestakaisin, hakeutuu toisten seuraan ja käyttää aikansa hyödyksi niin, että tuloksena on jotain näkyvää, tehokasta ja tuloksellista toimintaa. Esimerkiksi liikunta ei ole liikuntaa, jos ei käy julkisesti salilla pumppaamassa ja reisiä pakota seuraavana päivänä. (Ja jos edistyksistä ei raportoi jollekin somessa.) Ihminen ei ole tarpeeksi aktiivinen, jos se ei jokaisella ruokatauolla tapaa tuttuja ja lyöttäydy niiden kanssa syömään, jakamaan kuulumisia ja verkostoitumaan. Käydään kai me nyt vielä töidenkin jälkeen jossain kupposella? Ihminen ei ole aktiivinen, jos ei harrasta ohjatussa ryhmässä tai liity taidekerhon hallitukseen. Ihminen ei ole aktiivi...