Lelutornin tähystäjät

 

 

Lelutornin huipulta näkyy monenlaista: toisia ihmisiä, toisia perheitä, ympäröivä maailma, joka välillä tuntuu hieman monimutkaiselta. Tornissa maailmaa tarkastelee kaksi äitiä, joiden kiikareissa on hyvin erityisherkät ja introvertit linssit. Mukana touhuissa roikkuu kolme pientä poikaa, jotka tuovat arkeen monenlaista ajattelemisen aihetta: kasvatus, koulutus, päivähoito, temperamentti, persoonallisuus, herkkyys, ujous, sosiaalisuus. Lapsiperhearki värittää vahvasti kiikarointiamme, iloineen ja haasteineen, sotkuineen ja jalkapohjan alla rouskuvine autoineen ja legopalikoineen.

Kunpa erityisherkän elämä olisikin rauhallista teen juontia puutarhassa, syvällisiä pohdintoja ja seesteisiä auringonlaskuja! Lapsiperheessä se tuntuu olevan usein hampaiden kiristelyä, kuulokkeita, piiloon ryömimistä, sekavia ajatuksia ja päiväunia. Lepäisin jos ehtisin, ajattelisin jos olisi aikaa ajatella lause loppuun. Tekisin töitä, jos olisi töitä, mihin kykenen. Arki on pyykkivuoria, hajallaan olevia leluja, pölypalloja ja kaikkea muuta kuin toivessa oleva siisti skandinaavinen koti ja ruokatahrattomissa vaatteissa leikkivät lapset. Parhaimmillaan arki voi olla kuitenkin myös puoli tuntia tietokoneella omien ajatusten kanssa, yhteiset lukuhetket lapsen kanssa, pyörälenkki, kirjastoretki. On vain osattava ottaa sopivat palikat käyttöön ja järjestellä ne niin, että torni pysyy kasassa edes kohtalaisen tukevalla alustalla.

Tornille huipulle kiipeäminen on vienyt pitkään, mutta nyt tuntuu siltä, että sen aikana syntyneitä oivalluksia ja pohdintoja voisi jakaa muillekin. Matkalla on lyöty päätä seinään useita kertoja, rakennettu sortuneita palikoita uudestaan ja uudestaan ja pohdittu sitä, miksen tunnu sopivan mitenkään tähän maailmaan, kun en ole sellainen äiti, nainen, vaimo, työntekijä ja opiskelija kuin normien mukaan pitäisi olla? Yhteiskunta olettaa kaikkien olevan sosiaalisia, aktiivisia ja ulospäinsuuntautuneita. Entä jos ei ole sellainen? Palikat alkoivat napsahdella paikalleen vasta kun aloimme löytää tietoa introverttiudesta, ujoudesta, erityisherkkyydestä. Ehkä olenkin sittenkin ihan ok? Ehkä minussa ei olekaan vikaa? Ehkä vika onkin siinä, etten sovi yhteen ympäröivän hektisen todellisuuden kanssa rasittavuuteen asti analysoivine aivoineni?  

Totta, nämä ovat vain temperamenttipiirteitä, onhan meissä paljon muutakin. Mutta nämä ovat kuitenkin asioita, jotka määrittelevät hyvin vahvasti sitä, millaista on olla ihmisenä muiden joukossa, miten reagoida asioihin ja mikä on omanlaisensa tapa olla niin, ettei kuormitu liikaa tai liian vähän. Elämä on jatkuvaa palikoiden asettelua, kehittymistä, oppimista. Tuntuu, ettei huojuva torni ole koskaan tarpeeksi valmis.

Hieman huteran, mutta niin iloisen värikkään rakennelman huipulta näkyy paljon kaikenlaista! Niistä ajatuksista ja pohdinnoista, pienistä arjen hetkistä ja vinkeistä on tämä blogi tehty. Olet lämpimästi tervetullut mukaan rakentelemaan, kiikaroimaan ja pohtimaan äitien pieniä ja suuria kysymyksiä!