Lelutornin tähystäjät

  En taatusti ole ainoa äiti, jonka keskiruumiiseen on raskauksien jälkeen pesiytynyt jotain ylimääräistä löllyvää. Muistan, miten äitiysneuvolan jälkitarkastuksessa reipasotteinen lääkäritäti hytisteli leipätaikinaani ja totesi, että kyllä tämä taikinamaisuus tästä pian häviää. En tiedä mikä hänen PIAN oli, mutta eipä ole hävinnyt kahdeksassa vuodessa, vaan epäilyttävästi (ehkä jonkin hiivakäymisen takia?) taikinamaisuus vain tuntuu myötään valuvan vääriin paikkoihin.  Eipä tässä paljon auta istuskella ja odotella leipätaikinan häviämistä, jotain on tehtävä itsekin. Mutta kuvio on oikeastaan melko monimutkainen, kun sitä alkaa tarkemmin ajattelemaan. Olen lukenut sen sata erilaista kiinteytysartikkelia ja kurssia, ja on tosi hienoa, että niissä usein huomioidaan myös henkilökohtaiset haasteet ja psyykkinen puoli, mutta oikeastaan missään en ole vielä törmännyt siihen, että haasteiden syitä pohdittaisiin omien ominaisuuksien kautta. Tiedostan, ettei missään yleisessä kurssissa ole

                                                                                   (Kuva: Pixabay)  Viimeksi eilen kilahdin aika taktisesti siitä, että lapset pelasivat (taas) yliaikaa pleikkarilla. (Epäilen, että en ole varmaan ainoa äiti, joka tästä lähes päivittäin kilahtelee.) Kun olin viimein saanut heidät siitä huudettua ylös, he lojuivat apaattisina sohvalla samalla kun minä kipitin pää kolmantena jalkana ja yritin järjestää nimipäiväjuhlia. Kun ollaan toisen pojan kanssa molemmat tunneimureita, toisen tunnetila vain ruokkii lisää omaa stressiä ja hermostusta ja siitä on hirveän vaikea päästä yli. Kun minä hermostun, poikani hermostuu ja lukkiuttaa jo ennestään hitaan toiminnan täysin lamautuneeksi, josta minä taas hermostun entistä enemmän, kun ei saada senkään vertaa mitään aikaan. Kiva homma, kaaos jälleen kerran valmis. Ja jälkeenpäin kamala morkkis siitä, ettei taaskaan osannut äiti-ihmisenä kauniisti ja lempeästi ohjailla lapsia oikeaan suuntaan ja lopettaa toisiaan ruokki

                                Varoitus: Tämä on piiiiitkä juttu, mutta jaettu kolmeen osaan, joten välillä voi huilia.😅 Eikä ole tarkoitus moittia levottomia lapsia tai niiden vanhempia, joten lukisitko ihan loppuun asti kiitos.👍   Olen hyvin hyvin monta kertaa pohtinut, kuinka paljon lasten keskittymisongelmista ja levottomuudesta on aikuisten ja ympäristön aikaan saamaa? Paljon on viime aikoina myös puhuttu somen vaikutuksista jo ennestään levottomiin lapsiin, mitä olen kyllä jo uumoillut melko pitkän aikaa. Alkaa olla oikeastaan jo ihan normaalia, että esimerkiksi kouluissa ja päiväkodeissa lapset hyörivät ja pyörivät miten sattuu, eivätkä pysty olemaan hetkeäkään paikoillaan. Myös kotona lapset ovat levottomia eivätkä osaa keskittyä tekemään oikein mitään kovin pitkäkestoisesti ja vanhempia ärsyttää kun lapset poukkoilevat ympäriinsä ja rähinöivät keskenään. Herkkähermostoisena ihmisenä on välillä äärimmäisen raskasta seurata lapsiryhmien (ja aika usein aikuisryhmienkin) ol