Lelutornin tähystäjät

  Olen sairaushistoriani vuoksi istunut eräitä kertoja terveyskeskuksen ja monien muiden vastaavien lääkäripalveluiden odotustiloissa. Koska olen analyyttinen, utelias ja pohdiskelevainen luonne, ja vastaanotolla vierähtää keskimäärin kolmisen tuntia (edellinen ennätykseni oli 3,5h tältä viikolta), tuossa ajassa ehtii hyvin tarkkailla ympäröivää maailmaa ja pohdiskella sen omituisuutta. Pohdinnan kohteena on siis pieni otos ihmisiä, jotka on tahtomattaan sullottu samaan tilaan istumaan. Pelkästään tässä otoksessa erilaiset temperamentti- ja persoonallisuuserot näkyvät mielenkiintoisella tavalla. Kirjoitin jo tekstissä Äiti oota! , että olen yleensä varsin kärsivällinen odottaja. Mieheni peittoaa minut silti mennen tullen. Mieheni kaltaiset istuvat zen-viilipyttynä kolme tuntia tuijottamassa info-tv.tä, eikä heille tee tiukkaakaan, odotella voisi vielä vaikka vähän lisää. Tällaiset tyypit ovat kuitenkin vähemmistössä. Osa ottaa niinkin rennosti, että lähes nuokahtelee tuolilleen...

                           Odottelin poikaani hammaslääkärissä. Ekaluokkalainen pötkötteli penkissään vailla huolen häivää. (Toki hän oli varmistellut tuttuun tapaansa ensin koko aamupäivän, että eihän siellä sitten mitään pistellä ja kerrannut koko hammaslääkärikäynnin moneen kertaan läpi, mitä milloin ja missä. Varmistuttuaan asiasta hän sai ottaa lunkisti ja kuulemma oli varsin kovin nauttinut olostaan ja hammaslääkärin hyvänmakuisista hanskoista.) Minä olin varustautunut tunnin mittaiseen pinnoitukseen kirjalla ja asettauduin tuoliini mukavasti lukemaan sitä. Hammaslääkäri huuteli välillä minulle väliaikatietoja (”Ei tässä enää kauan mene!”, ”Kyllä me kohta aletaan olla valmiita!”) ihan niin kuin minulla olisi ollut hirveä kiire johonkin. Ei kyllä ollut. Olin varustautunut todellakin lukemaan kirjaa tunnin ja olin oikeastaan varsin harmissani, kun homma...