Lelutornin tähystäjät

Kun menen markettiin ostamaan lapselle kenkiä, vastassa on kaksi käytävää: tyttöjen kengät ja poikien kengät. Kun menen vaatekauppaan, vastassa on tyttöjen ja poikien osastot. Okei, tosi kiva, että tytön tai pojan äiti löytää helposti etsimänsä, mutta valitettavasti olen todennut, että en aina löydä. Varsinkin kun pojat olivat vielä vauvoja, tuskailin monesti kaupassa sitä, että poikien osastolla on pelkkää sinistä ja mustaa ja harmaata. Tykkään väreistä ja haluan myös pukea poikani vaatteisiin, jotka näyttävät lasten vaatteilta eikä siltä, että ollaan menossa hautajaisiin. Usein jouduin kääntymään kohti tyttöjen osastoa ja sieltä löytyikin usein punaista, oranssia, keltaista. Tyttöjen osastolla oli myös usein kivoja sukkia, muutakin kuin niitä paloautoja ja mörköjä ja ne kelpasivat tuolloin vielä mainiosti. Pojat eivät ole koskaan pitäneet supersankareista, rekka-autoista ja dinosauruksista, eivätkä pidä vieläkään. Edelleen tarkistan poikien osaston jälkeen myös tyttöjen osaston.

                                                        Koska lapsuudessani ei ollut Netflixiä, viihdepaketteja eikä edes DVD-levyjä, varhaisimmat lastenohjelmani ovat telkkarista VHS-kaseteille nauhoitettuja lastenohjelmia. Ensimmäisen ”oikean”, ostetun VHS-elokuvan sain vasta joskus isompana, mutta vietin lapsuuteni kyllä varsin viihdyttävästi kelaillen näitä ikivanhoja videoita edestakaisin. Meillä on ne edelleen tallessa mummolassa ja kyllä niitä edelleen kelaillaan poikieni kanssa. Hyvin harha lapseni päiväkodista tai edes koulusta tietää, mikä on VHS-kasetti, meillä pojat osaa sujuvasti pyöräyttää ne käyntiin ja kelata oikeaan kohtaan. Lastenohjelmia kertyi kaseteille laidasta laitaan, mitä nyt sattui milloinkin tulemaan. Pikkukakkosia ja niiden ohjelmia, jouluaattoaamujen lastenohjelmapläjäyksiä, lasten elokuvia, mitä nyt kohdalle osui. Osa on näin myöhemmin katseltuina varsinaisia nostalgiapläjäyksiä ja on oikeastaan melko harmi, ettei mitään tällaista ”vanhempaa” lasten