Työelämätuumailuja, osa 4: Hys, hiljaa! (eli optimaalisesta työympäristöstä)

 


Uudessa työtehtävässä ja -yhteisössä aloittaminen voi olla introvertille, ujolle ja erityisherkälle tyypille (josta käytän jatkossa tiivistyksen vuoksi vain yhteiskäsitettä hiljainen työntekijä) melko stressaavaa aikaa, sillä on otettava haltuun työtehtävien lisäksi myös monenlaista muuta ärsykettä ja systeemiä. On opittava työyhteisön käytännöt ja säännöt, opittava tuntemaan työyhteisön näkyvät ja näkymättömät sosiaaliset kuviot ja kontaktit ja tehtävä edes kohtalaisen hyvä ensivaikutelma muihin työntekijöihin.

Pelkässä työympäristöön tutustumisessa voi mennä aikansa. Herkkä tyyppi skannailee tilaa huolella ja haluaa tehdä omasta paikastaan mahdollisimman viihtyisän. Jos jokin häiritsee, se kyllä sitten häiritsee. Kollegan hajuvesi, liian äänekäs työympäristö, liian kovalla soiva radio. Herkkis kyllä yrittää sopeutua, mutta ei voi herkkyydelleen mitään. Yritäpä itse tehdä töitä, jos joku koko ajan kaataa vettä ämpärillä niskaan! Herkkiksellä on ihan sama kokemus: hän kuormittuu ja väsyy siitä epämääräisestä hälinästä ja kohinasta taustalla, jota vain tulee ja tulee korviin, nenään ja silmiin. Puhumattakaan siitä, että naapurikollega riitelee puhelimessa puolisonsa kanssa: erityisherkkä on pelkästä ristiriidasta ja toisen tunteesta niin herkillä ja vauhkona, ettei pysty keskittymään käsillä olevaan työhön ennen kuin tunnelataus helpottaa. Vaikka asia ei koske häntä millään tavalla, hän kokee jokaisen työpaikan ristiriitatilanteen ja epäloogisuuden omassa kehossaan.

Helpoin työympäristö yksin viihtyvälle työntekijälle on oma koppi, jossa työtä saa tehdä omassa aikataulussa ja rauhassa. Avokonttorit ovat kauhistus, työnteosta ei tule mitään, jos samaan aikaan pitäisi tehdä töitä ja seurustella naapurien kanssa. Sosiaalisille tapauksille tällainen ympäristö sopii, sillä hehän nimenomaan syttyvät jatkuvasta vuorovaikutuksesta ja yhteisestä puuhasta. Hiljainen työntekijä sen sijaan kaipaa juurikin sitä, hiljaisuutta ja mahdollisuutta pohtia ja ajatella omassa rauhassaan. Erityisherkällä rauhallinen ympäristö suodattaa aistiärsykkeitä ja suo mahdollisuuden säädellä itse omaa viritystilaansa: halutessaan voi olla hiljaa, halutessaan laittaa vaikka pientä taustamusiikkia soimaan. Myös omaan tahtiin laaditut tauot tuovat helpotusta päivään: työntekijä voi latautua silloin, kun tuntee tarvitsevansa latausta ja työskennellä tehokkaasti silloin, kun siihen on suurin innostus ja imu. Jos joku ulkopuolinen määrää lakisääteiset tauon paikat tai työn aloittamis- ja lopettamisajankohdat, voi olla hyvin vaikeaa päästä väärässä rytmissä mukaan.

Oikeanlaisella viritystilalla voi työsuorituksen kannalta olla valtavan suuri merkitys. Jos joutuu jatkuvasti tekemään töitä ali- tai ylivirittyneenä, väsyneenä, jännittyneenä tai vihaisena, ei suoritus ole paras mahdollinen. Sen tietää jokainen. Hiljaisella työntekijällä raja voi tulla paljon nopeammin vastaan kuin niillä, joita mikään ei tunnu häiritsevän. Jokaisella työntekijällä on oma optimaalinen tilansa, jolloin työntekijä on virkku, keskittynyt ja huomiokykyinen. Hiljaisuutta kaipaavalle työntekijälle optimaalinen tilanne vaatii siis hiljaisia työtiloja tai ainakin mahdollisuutta vetäytyä hetkeksi omaan rauhaan latautumaan. (Keltikangas-Järvinen, 2019.) 

Ei voi olettaa, että työyhteisö alkaisi räätälöidä jokaiselle henkilökohtaista työtilaa jokaisen mieltymysten mukaan, mutta jollain pienilläkin asioilla voi joskus olla ratkaisevan suuri merkitys työn tehokkuuden ja tuloksellisuuden kannalta. Jos minulle sopii tällainen, naapuripöydän tai -huoneen kollegalle sopii paremmin täysin toisenlainen työympäristö. Jos työyhteisö on sellainen, jossa painoarvo ei ole temperamenttipiirteissä ja niiden erilaisuuden korostamisessa, vaan yhteisissä päämäärissä yksilöllisten pyrkimysten sijaan, ja jossa saa olla aidosti omana itsenään kehittelemässä ja kypsyttelemässä ideoita omalla tyylillään, ja jossa on myös varaa epäonnistua ja erehtyä, olla hiljainen tai äänekäs, on tällaisessa työyhteisössä usein joustavia työympäristöjä, jotka sopivat mahdollisimman monelle. Ei ole yhtä kaavaa, joka sopisi kaikille, vaan tiloja ja ympäristöjä, jotka sopivat suurimmalle osalle ja siten, että niitä voi joustavasti muokata eri tilanteisiin sopiviksi. (Keltikangas-Järvinen, 2016, Tiirikainen, 2016.) Työyhteisö, jossa on tiukat normit sille, miten tehtävät suoritetaan ja millaisia sosiaalisia kontakteja työyhteisössä tulee muodostaa, ei palvele ketään. Keskitytään mieluummin työn tulokseen eikä siihen, millä tavalla lopputulemaan päästään. (Keltikangas-Järvinen, 2008.) 

Hiljainen työntekijä ei kuitenkaan välttämättä uskalla vaatia tai ehdottaa muutoksia, koska esimiehellä ei välttämättä riitä ymmärrystä jokaisesta pienestä asiasta marisevalle työntekijälle. (Jos esimies itse on kyseistä tyyppiä, hän kyllä ymmärtää mistä kenkä puristaa.) Jotkut esimiehet ehkä ajattelevat, ettei tällaista tyyppiä kannata palkata ollenkaan töihin, koska hän on niin vaativa ja sopeutumaton. (Voi kuule, kuinka paljon sopeutumista välillä vaatii ihan tavallinen arkipäivä!) On helpompaa ottaa työntekijä, joka ei turhia mutise, aivan sama sille, onko työtulos priimaa vai ei. Pienilläkin korjauksilla voisi kuitenkin saada hyvin monen työntekijän tulosta parannettua ja työuupumusta ehkäistyä jo hyvissä ajoin ennakkoon.

Olen hyvin monessa yhteydessä törmännyt ennakko-oletukseen, että herkät tyypit ovat todella vaikeita käsiteltäviä, sillä heidät täytyy pitää pumpulissa ja tanssia heidän pillinsä mukaan. Tällaiset ennakko-oletukset ovat oivallisia väärinymmärrysten kasvualustoja ja oiva esimerkki siitä, miksi herkkien vaatimuksia ei haluta edes kuunnella. Kollega voi ajatella, että erityisherkkä ei tarvitse mitään erityistä, koska hänkään ei ylimääräisiä etuuksia saa. Miksi tuon pitäisi, koittaisi vain kestää kitisemättä niin kuin me muutkin! (Niinpä, kateus ja ennakkoluulot ne tätä maata pystyssä pitävät.) Jos toinen työntekijä saa erityisen tuolin selkäkipujensa tai jalkatuen reumansa vuoksi, erityisherkkä ei saa mitään, koska hänellä ei ole mustaa valkoisella eikä apuun oikeuttavaa diagnoosia. On vain (ulkopuolisen mielestä) jotain epämääräistä kitinää ja kätinää, jolle ei ole mitään perusteita minkään valtakunnan paperilla. 

Ja jos työntekijä on ujo tai muuten hiljainen, hänen käsketään vain reipastua, sillä yksin lymyäminen on vain niin friikkiä. Kyllähän nyt aikuinen ihminen osaa, jaksaa, kestää ja pystyy hoitamaan kaikki maailman turhat sosiaaliset kontaktit! Ei sellainen mitään omaa huonetta tarvitse, kun en minäkään saa. Minähän pärjään aivan hyvin tässä avokonttorissa, koita kuule vaan sinäkin reipastua ja ryhdistäytyä. (Hahhah.)

Puhutaan niin paljon työuupumuksesta ja siitä, miten sitä voitaisiin välttää. Aloitetaanko siitä, että annetaan työntekijöiden olla sellaisia kuin he ovat, tehdä työtä missä he ovat hyviä, ja tehdä sitä omalla tavallaan ympäristöissä, jotka ovat heille sopivia, aikaan, joka heille sopii. Mitä tiukemmat säännöt ja kontrolli, sen väsyneempiä ja uupuneempia työntekijöitä. Jos joutuu olemaan jatkuvassa yliviritystilassa 8 tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa, ei ole ihan mahdoton yhtälö laskea 1+1. Niillä pienilläkin asioilla voi olla valtavan suuri merkitys. Kuinka moni uupuja on nimenomaan hiljainen työntekijä, joka joutuu jatkuvasti venymään ja paukkumaan, esittämään jotain roolia? Kuinka moni näistä on kiltti, tunnollinen työntekijä, joka ei vaan uskalla sanoa ei, vaikka tietää kyllä, mitkä asiat ovat pielessä? Tai sanoo kyllä, mutta kukaan ei kuule? Kuinka moni sinnittelee väkisin vääränlaisessa paikassa tai tehtävässä, koska muutakaan ei ole tarjolla? Onko pakko aina jaksaa, jos ei jaksa? Miksi pitää yrittää esittää olevansa pärjäävä ja sosiaalinen uraohjus, jos ei vain yksinkertaisesti ole sitä?

Ei työhyvinvointi ja -jaksaminen lähde työpaikan virkistyslomista (toki niistäkin) eikä esimiehen ymmärtävästä suhtautumisesta isyyslomaan (ja tottavie siitäkin), vaan yksinkertaisesti työntekijästä itsestään. Tehdään yhtenäisiä malleja ja tilastoja siitä, mikä toimii ja mikä ei. Kaikki aivan loistavia ja toimivia ideoita, mutta aina unohtuu se työntekijä jonnekin. Kysytäänkö siltä, mitä HÄN tarvitsisi voidakseen hyvin? Millaisia muutoksia työpaikalla voitaisiin tehdä, jotta HÄN kokisi olonsa siellä hyväksi? Edelleenkään ei kaikille voida tehdä kaikkea, mutta koitetaan edes rakentaa ympäristöjä, joissa on muokkaamisen mahdollisuuksia ja varaa valita. Jos konttorilla olo ahdistaa, voisiko hiljainen työntekijä siirtyä etätöihin? Jos hän on iltavirkku, voisiko hän tehdä työt mieluummin illalla eikä aamulla rättiväsyneenä? Voisiko tämä henkilö yhdistää joustavasti opiskelut ja työt, niin että molemmista saataisiin mahdollisimman paras hyöty? Voisiko tämä työntekijä tehdä hieman lyhennettyä työpäivää, jotta virtaa jäisi vielä johonkin muuhunkin? 

Jos jokainen työntekijä on oma yksilönsä, miten kaikki voisi mitenkään pystyä parhaaseen tulokseen samanlaisessa työympäristössä? Minä vaan kysyn. 

 

- Laura 

 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voihan Räkä! (Nuhaa, kuumetta ja flunssatautia)

Torikauhua ja nälkäkiukkua - herkkis-äiti markkinoilla

Herkkis-äiti jumppaa (vai eikö jumppaa - kas siinä pulma!)