Lelutornin tähystäjät

Nukkuminen on aina ollut minulle tärkeää. Pidän tässä tapauksessa selkeistä rutiineista: pääsen nukkumaan tarpeeksi ajoissa, eli silloin kun minua alkaa väsyttää, ja voin herätä selkeästi kellon soittoon tarpeeksi monen tunnin päästä, tai siihen että herään itse sitten kun uni loppuu. Kaikki muu on hankalaa ja ärsyttävää. Nukkumisasioissa en ole millään tavalla joustava, ja jos toisinaan joudun joustamaan, kovin lähelle ei kannata tulla. Nuorenakaan en pitänyt yömyöhään kukkumisesta, vaan halusin nukkua kunnolliset yöunet. Joskus niinä harvoina kertoina kun tempaisin ja valvoin vähän pidempään (eli yleensä luin niin koukuttavaa kirjaa, etten malttanut lopettaa), sen huomasi kyllä seuraavana päivänä: olo oli aina jotenkin todella pöllähtänyt ja sekava. En ole ollut koskaan yökerhotyyppiä (huhhuh) ja sen pari kertaa kun olen ollut jossain keikalla, niin seuraava päivä tosiaan menee vähän kuin olisi pienessä sievässä koko ajan: ajatus takkuilee ja olo on nuutunut. En juo alkoholia, mu...

  Neuvolassa kysyttiin heti ensimmäisellä tapaamisella, olinko kiinnostunut esikkokerhosta. Muistan sen totaalisen hämmennyksen. En ollut tutustunut edes vauvaani vielä kunnolla, saanut juuri ja juuri jotenkin arjen pyörimään syöttöineen ja vaipanvaihtoineen ja toipunut edes jollain tasolla synnytyksestä niin, että saatoin istua jo ihan kohtalaisesti. Olisiko pitänyt mennä johonkin kerhoon tuntemattomien äitien kanssa ja yrittää jotenkin yhdistää siihen vielä vauvanhoito? En todellakaan ollut kiinnostunut, ja totesin, että ehkä sitten vähän myöhemmin, kun saadaan tämä homma vähän paremmin alulle… Menimme esikkokerhoon vasta kun poikani oli puolen vuoden ikäinen. Siis syksyllä, kun ryhmä aloitti jälleen kesätauon jälkeen. En olisi ikinä voinut mennä kerhoon kesken vuoden, vaan ainoa mahdollinen aika oli aloittaa silloin, kun ehkä jotkut muutkin aloittivat. Toki kerhoon olisi voinut mennä ihan milloin vain, mutta en sietänyt ajatusta siitä, että olisin sillä kerralla ollut vauv...