Lelutornin tähystäjät

Kun menen markettiin ostamaan lapselle kenkiä, vastassa on kaksi käytävää: tyttöjen kengät ja poikien kengät. Kun menen vaatekauppaan, vastassa on tyttöjen ja poikien osastot. Okei, tosi kiva, että tytön tai pojan äiti löytää helposti etsimänsä, mutta valitettavasti olen todennut, että en aina löydä. Varsinkin kun pojat olivat vielä vauvoja, tuskailin monesti kaupassa sitä, että poikien osastolla on pelkkää sinistä ja mustaa ja harmaata. Tykkään väreistä ja haluan myös pukea poikani vaatteisiin, jotka näyttävät lasten vaatteilta eikä siltä, että ollaan menossa hautajaisiin. Usein jouduin kääntymään kohti tyttöjen osastoa ja sieltä löytyikin usein punaista, oranssia, keltaista. Tyttöjen osastolla oli myös usein kivoja sukkia, muutakin kuin niitä paloautoja ja mörköjä ja ne kelpasivat tuolloin vielä mainiosti. Pojat eivät ole koskaan pitäneet supersankareista, rekka-autoista ja dinosauruksista, eivätkä pidä vieläkään. Edelleen tarkistan poikien osaston jälkeen myös tyttöjen osaston. ...

                                                                                                             (Kuva: iltalehti.fi) Yksi poikieni suosikki on tällä hetkellä Mr. Bean, äärimmäinen koheltaja, joka naurattaa poikien lisäksi myös vanhempia. Pohjimmiltaan kiltti mies, mutta joka ei aina tajua vallitsevia sosiaalisia normeja, eli miten erilaisissa tilanteissa tulisi toimia. Toinen yhdessä katsottu ohjelma, joka on herättänyt pojissa hilpeyttä ja samalla myös pohdittavaa, on Peppi Pitkätossu. Tyttö, joka tekee asiat eri tavalla eikä suostu taipumaan hänelle asetettuun muottiin. Myös Rölli, tuo nostalginen hahmo omasta lapsuudesta, herättää paljon ajatuksia siitä,...

Lapsena minulla oli hurjasti mielikuvitusta ja järjestin aina vaikka minkälaista toimintaa. Meillä oli naapurin serkkupojan kanssa leikkejä, jotka kestivät päivä- ja viikkokausia: olympialaisia, sirkusta, kesäradion tekemistä, legorakennelmia, barbileikkejä. Yhtenä kesänä suosikkileikkimme oli Terminator-kakkonen, jossa minä olin pulaan joutunut Sarah Connor ja serkkupoikani tietysti Schwarzenegger ja siinä sivussa myös itse tappajarobotti Terminator. Juoksimme ja pyöräilimme kuviteltua robottia karkuun ja välillä minun piti piiloutua leikkimökkiin, kun robotti tepasteli niillä kulmilla. En tajunnut juonesta tuolloin hölkäsen pöläystä, mutta jännittävää ja hauskaa se oli. Omasta mielestäni olin varsin vakuuttava Connor, vaikka en tajunnutkaan, miksi robotti jahtasi minua. (Myöhemmin olen toki katsonut elokuvat ja tajunnut, mistä leikissä oli kyse, mutta ilman elokuviakin pääsin näköjään uppoutumaan varsin hyvin maailmanpelastushommiin.) Myöhemmin leikitin pikkusiskoani antaumuksell...