Lelutornin tähystäjät

Sunnuntain Kalevassa oli artikkeli nuorten väsymyksestä ja masennuksen ja ahdistuksen yleistymisestä. Artikkelissa pohdittiin, mitkä tekijät aiheuttavat nuorille stressiä ja tunnetta elämän hallitsemattomuudesta. Syyksi ehdoteltiin koulupaineita, mutta myöhemmin sekin oikeastaan kumottiin pohtimalla, että ei koulun paineet oikeastaan ole niin kovin paljon lisääntyneet. Pohdittiin, kuuntelevatko vanhemmat nuoria tarpeeksi ja onko heillä ihmisiä, joille he voivat kertoa omista huolistaan. (Tämä oli mielestäni varsin tärkeä pointti.) Puhelinta ehdotettiin yhdeksi stressin lähteeksi, sillä esimerkiksi monet uniongelmat olisi ratkaistavissa sillä, että puhelin laitettaisiin iltaisin pois eikä sillä viestiteltäisi pikkutunneille asti. Paljon hyviä ehdotuksia ja tärkeitä näkökulmia, mutta mielestäni joukosta puuttui yksi. (Varmasti montakin tärkeää pointtia puuttui, mutta yksi pisti erityisesti silmään.) Kukaan ei maininnut stressin ja epämääräisyyden tunteen syyksi sitä ”ongelmaa”,

Otsikon lausahduksen olen kuullut elämäni aikana niin monta kertaa, että ei yhden, eikä kahdenkaan käden sormet riitä niitä laskemaan. Etenkin lapsuudessani hokemaa jankattiin niin usein, että aloin jo pohtia, eikö aikuisilla ihmisillä ole lapselle muuta puhuttavaa. Aikuistuttuani litania jäi omalta kohdaltani jokseenkin pois, sillä enää ei kehdattu tulla suoraan kyselemään, miksi olen niin tuppisuu. (Selän takana tietysti saatettiin puhua siitä, miten se onkin niin kamalan hiljainen.) Sen sijaan sama utelu kohdistuu nyt erityisesti vanhempaan poikaani, jolle on välillä ylivoimaisen vaikeaa vastata vieraan ihmisen tunkeileviin kysymyksiin.   Muistan hyvin elävästi, miten vaikeaa oli lapsena suhtautua tilanteeseen, jossa itselle täysin tuntematon tai edes puolituttu aikuinen tulee kysymään jotain. Pysähdyimme jossain apteekin pihalla juttelemaan äitini   kouluaikaisen tuttavan kanssa, minä piileskellen selän takana. Toivoin aina, ettei minulta kysyttäisi mitään. Yleensä kysyttiin, j