Lelutornin tähystäjät

Kesäisin meillä on tapana kierrellä vanhempieni kanssa Suomea heidän asuntoautollaan. Olen tarkastellut tätä kiinnostavaa ilmiötä nyt siis jo useamman kesän ajan, ja edelleen löydän leirintäalue-elämästä paljon kiinnostavaa pohdittavaa. Se on omituinen yhdistelmä introverttiutta ja sosiaalisuutta ja joka kesä yllätyn aina uudestaan sen erikoisista piirteistä. On myös jännittävä seurata, miten kuusihenkisen seurueemme eri jäsenet suhtautuvat asioihin kukin omalla tavallaan.   Olemme mieheni kanssa äärimmäisen introvertteja: emme kaipaa leirintäalueella seuraa, vaan viihdymme omissa oloissamme. Emme koe minkäänlaista halua tai tarvetta tutustua leirintänaapureihin ja haluamme käydä suihkussa ja tiskaamassa ilman toisia leiriytyjiä. Vanhempani arvostavat kyllä rauhallisuutta, mutta heitä ei häiritse millään tavalla änkeytyä naisten tai miesten yhteiselle saunavuorolle tai lyöttäytyä juttelemaan vaununaapurin kanssa hienoista vanhoista autoista. Heitä ei haittaa, jos tiskauspaikalla on

                                                                                      (Kuva: Suomen tivoli) Tivolit ja huvipuistot: Ah, ne jakavat niin mielipiteitä, erityisesti meidän introverttien ja erityisherkkien joukossa. Olen huomannut, että tyypit jakautuvat hyvin voimakkaasti ääripäihin: tivoleita ja huvipuistoja joko inhotaan tai rakastetaan. Harvemmin olen törmännyt tyyppiin, jolle tivolissa käynti olisi ihan ok tai ihan kivaa. Ne, jotka inhoavat, tuskin käyttävät kesälomaansa pyörien eri huvipuistoissa, mutta toisinaan lasten kanssa on pakko kulkeutua omalle epämukavuusalueelleen (kuten melko monessa muussakin arkipäivän asiassa). Kesälomasuunnitelmista ja äänensävystä yleensä kuulee, ollaanko menossa huvipuistoon omasta vai lasten halusta, vai onko kaikki härpäkkeet jätetty koko suunnitelmasta suosiolla pois. Analysoidaanpa hieman. Ymmärrän, miksi monet introvertit ja erityisherkät inhoavat, suorastaan kammoavat tivoleita ja muita huvihiluvitkutinpuistoja: n