Leikkimis-näivetys

Lapsena minulla oli hurjasti mielikuvitusta ja järjestin aina vaikka minkälaista toimintaa. Meillä oli naapurin serkkupojan kanssa leikkejä, jotka kestivät päivä- ja viikkokausia: olympialaisia, sirkusta, kesäradion tekemistä, legorakennelmia, barbileikkejä. Yhtenä kesänä suosikkileikkimme oli Terminator-kakkonen, jossa minä olin pulaan joutunut Sarah Connor ja serkkupoikani tietysti Schwarzenegger ja siinä sivussa myös itse tappajarobotti Terminator. Juoksimme ja pyöräilimme kuviteltua robottia karkuun ja välillä minun piti piiloutua leikkimökkiin, kun robotti tepasteli niillä kulmilla. En tajunnut juonesta tuolloin hölkäsen pöläystä, mutta jännittävää ja hauskaa se oli. Omasta mielestäni olin varsin vakuuttava Connor, vaikka en tajunnutkaan, miksi robotti jahtasi minua. (Myöhemmin olen toki katsonut elokuvat ja tajunnut, mistä leikissä oli kyse, mutta ilman elokuviakin pääsin näköjään uppoutumaan varsin hyvin maailmanpelastushommiin.) Myöhemmin leikitin pikkusiskoani antaumuksella ja keksin kaikkea mahdollista hänen päänsä menoksi. Olin välillä varmaan rasittavuuteen asti se kekseliäs isosisko, joka oli raahaamassa pienempää ties mihin sirkusesitykseen tai näytelmään.

Oletin, että minusta tulee aivan superhyvä leikkijä myös omien lasteni kanssa. Oikein odotin, että voin päästää jälleen sisäisen lapseni valloilleen ihan luvan kanssa. Rynnätä mielikuvitusmaailmoihin ja pakahtua siitä kaikesta uusien maailmojen luomisesta.

Toisin kävi.

Huomasin, ettei vauvan kanssa juurikaan vielä leikitä. Ja taaperonkin kanssa leikkiminen oli huomattavasti tylsempää kuin olin odottanut. Leikimme kauppaa ja kotia, joissa usein lämmitimme mikrossa ruokaa tai kokkasimme leikkiruoista meille molemmille syötävää. Tämä oli lempileikki, joka jatkui päivästä toiseen. Se alkoi jossain välissä aavistuksen puuduttaa. En päässyt leikin juoneen mukaan, varsinkaan kun sitä juonta ei ollut nimeksikään. En olisi millään jaksanut päivästä toiseen leikata puista kakkua palasiksi ja jakaa sitä lautasille. Yritin ehdotella leikkiin jotain uusia kulmia, mutta ne ei koskaan kelvanneet. Ehdottelin pelejä tai jotain muuta ajanvietettä, mutta ei. ”Lämmitetään vielä tätä ruokaa. Nyt tulee Pumpeli ja Pömpeli ja Nöhveli ja Tohveli näitä syömään.” Huooh.

Pihaleikitkin olivat useimmiten hiekkakakkuja tai keinumista, joten niissäkään ei oikein päässyt mielikuvitus valloilleen. Kun toinen lapsi syntyi, hyssyttelin samalla pienenpää sylissä ja yritin jotenkin päästä taaperon aivoituksista kiinni. Ulkona leikkiminen oli sitä, että raahasin pienempää hiekkalaatikosta keinuun ja takaisin ja tähyilin, ettei toinen olisi ehtinyt karata kovin kauaksi. Mietin, että ehkä joskus sitten leikitään ihan OIKEASTI.

Molemmat lapset leikkivät omiaan, eivätkä olleet pätkääkään kiinnostuneita toistensa toiminnasta. Mutta äidin piti tietysti olla mukana näissä molemmissa leikeissä. Toinen päristää automatolla samalla kun toisen kanssa pitäisi olla muka uimahallissa. Ei onnistu. Ja kun yrittää sovittaa leikkejä yhteen, niin se ei kelpaa kuitenkaan, vaan alkaa epämääräinen mätkiminen ja huutaminen, ”kun tuo taas tulee pilaamaan mun leikit!” Äiti yrittää siinä jotenkin muistaa, että mikä leikki oli kummallakin menossa ja mitä siinä viimeksi tapahtui ja mikä oli minun roolini näissä molemmissa leikeissä. Samalla yrittää epätoivoisesti muistaa, että pyykit ovat pesukoneessa ja se ja se aikoi soittaa tänään ja tulla hakemaan pieneksi jäänyttä haalaria ja mummilta piti muistaa kysyä, että voiko se tulla lapsenvahdiksi viikon päästä tiistaina.  Ja pahkura, kun piti jotain ruokaakin jossain välissä laittaa ennen kuin tulee itkupotkuraivari sekä lapsella että äidillä.

Keskity tähän hetkeen, ole läsnä. Kova on yritys, mutta lievästi sanottuna haastavaa. Kun pitää maistaa seitsemännen kerran sitä hyvää ruokaa ja hörpätä kupista, leikki muuttuu niin tylsäksi ja samaksi, että ajatus karkaa väkisinkin. Ajatus ei millään pysy siinä leikissä. Leikkiminen on niin armottoman TYLSÄÄ! En voi sille mitään, että aivoni sammuvat ja hirttävät kiinni, jos pitää vielä yhdenkin Himpulan kanssa juoda iltapäiväteetä. Kun en tykkää tästä, niin en tykkää. Tarvitsen jotain aktiviteettia aivoille, jotain JÄRKEVÄÄ toimintaa! Kun aivotoiminta alkaa sammua, se alkaa entistä vimmaisemmin pyörittää kaikkea muuta ajatussirkusta, jotta pysyisi edes jollain tavalla käynnissä. Ja joudun entistä kauemmas siitä hetkestä ja tilanteesta. Yritän kovasti olla läsnäoleva ja leikkivä äiti, mutta en vain osaa. Hävettää myöntää, että leikkiminen on ihan todella ikävystyttävää puuhaa.

Leikkiminen ei helpotu vieläkään, vaikka lapsen leikeissä alkaisi olla jotain järkeä. Sen sijaan, että istun täällä lattialla ja syötän synttärikakkua norsulle, ollaankin jossain mielikuvitusmaassa, johon en jostain syystä pääse. Ihan kuin lapseni mielikuvitusmaailman portilla olisi lappu: ”Stop, äideiltä pääsy kielletty.” Lapsi määrää leikin suunnan ja minä vaellan aneemisena perässä. ”Tee äiti noin, älä näin. Mee tuonne, nyt tehdään tällä tavalla.” En pääse itse luomaan leikkimaailmaa enkä siksi myöskään osalliseksi siinä. Jos kuvittelen olevani uimahallissa lapsen kanssa, lapsen ajatus leikistä on ihan toisenlainen kuin omani. Kun ehdotan, että suihku voisi olla tässä, niin se ei kelpaa, vaan sen pitää olla tässä. Itse en kuitenkaan näe suihkua siinä. ”Äiti et sä siinä voi uida, kun se uima-allas on tässä!” Luon vääränlaisia maailmoja ja väärään paikkaan. Leikki päättyy siihen, että lapsi ja äiti ovat ihan yhtä turhautuneita.

Joskus, kun olen saanut rauhassa kelata omia juttujani, voin jopa vähäksi aikaa innostua leikkimään ja jopa pääsemään samalle aaltopituudelle. Otetaan legohotelli ja rakennetaan se. Hyvin sujuu siihen asti, kunnes tulee lause: ”Äiti, nyt LEIKITÄÄN tällä.” Mutta äiti on päässyt rakentelumoodiin ja homma lähtee lapasesta. Ei, kun äiti rakentaa vielä tämän sairaalankin, niin otetaan se tähän mukaan. Ja pitäähän sinne olla bussi. Ja taloja tietysti, ja entäs tämä autolautta, rakennetaanko sekin? Lapsi on jo siinä vaiheessa ihan väsähtänyt. ”Äiti, meidän piti LEIKKIÄ tällä HOTELLILLA.” Mutta kun rakentaminen on paljon kivempaa kuin leikkiminen! On jännittävää luoda uusia maailmoja ja uppoutua pohtimaan millaisia niistä tulisi. Kun rakennus on valmis, se on vain kasa palikoita, maailma ON JO valmis. Miksi sillä enää pitää leikkiä, kun se tuli jo valmiiksi? Vaikka kuinka yritän, en pääse enää juoneen mukaan. En tajua, miksi ukkeleita pitää kuljetella töps töps töps, kun ne tekivät sen jo ajat sitten mielikuvituksessa, silloin kun rakensin. Nämä paikat on jo nähty, tehdään jotain uutta.

Olen huomannut muissakin kuin legorakennelmissa, että äidin leikit voivat joskus mennä niin päätähuimaaviksi, että lapset eivät enää pysy hommassa mukana. Lähdetään leikisti retkelle, rakennetaan maja pöydän alle. Joo, äitikin innostuu! Kun maja on valmis, äiti huomaa makoilevansa siellä yksinään, lapset ovat jo lähteneet toisiin hommiin. ”Äiti ei me enää jakseta sitä SUN leikkiä.” Voi pahus. Yksiin ei käy, ei sitten millään. Äidin maailman portilla näköjään lukee: ”Stop! Lapsilta pääsy kielletty.”

Onneksi on mummoja ja pappoja ja muita leikittäjiä. En edelleenkään tajua, miten mummi voi innostua juoksemaan lasten kanssa pihalla ja rakentamaan risuista majaa muurahaisille. En tajua, miten pappa voi jaksaa potkia palloa maaliin uudestaan ja uudestaan. En voi ymmärtää, mitä hohtoa kukaan ikinä näkee siinä, että lasketaan pulkkamäkeä monta tuntia putkeen. Se vain on niin tylsää, ettei mitään rajaa. Voin yrittää pakottaa itseni tekemään näitä asioita, mutta en voi sille mitään, etten nauti niistä hetkeäkään. Ne eivät vain ole minun juttuni, en halua tehdä niitä. Onneksi toiset haluavat.

Mutta onneksi on se toinen puoli. Rakastan lautapelejä. Voisin pelata lasteni kanssa päivätolkulla erilaisia lautapelejä. Mitä haastavampia, sen parempi. Mikään ei vedä vertoja sille, kun lapsi oppii pelaamaan peliä, jossa on aikuisellekin haastetta, eikä pelkästään typerää korttien kääntämistä. Usein, jos meillä on lasten kanssa aikaa, ehdotan, että pelataanko jotain peliä. Onneksi lapsenikin rakastavat niitä.

Askartelukin voi olla hurjan koukuttavaa, jos siihen osallistuu vain yksi lapsi kerrallaan ja se osaa liimata muutakin kuin pöytää. Kahden lapsen ohjaaminen yhtä aikaa on todella vaikeata, mutta yhden kanssa mielikuvituksen voi päästää valloilleen. Lapsi useimmiten kyllästyy ennemmin kuin äiti.

Rakastan kirjoja. Kirjastosta tullessa voimme käpertyä pitkäksi aikaa sohvaan lukemaan kirjoja: kumpikin lapsi valitsee vuorotellen kirjan ja minä luen. Ja luen ja luen. Mikä sen mukavampaa kuin köllötellä sohvalla lapsi kainalossa ja sukeltaa uusiin ja taas uusiin seikkailuihin ja maailmoihin. Hyvät lastenkirjat ovat elämyksiä aikuisillekin. Ja mitä isommiksi lapset tulevat, sitä haastavampia kirjoja voidaan lukea. Isomman pojan kanssa olemme lukeneet Narniaa ja Hobittia ja nyt aloitimme Harry Potteria. Äiti on useimmiten enemmän liekeissä kuin lapsi. Tarina on onneksi yhteinen ja läsnäolo taattu. Tämä maailma on sellainen, johon molemmat pääsevät sovussa eikä siinä tarvitse tapella roolijaosta. Istutaan vaan ja luetaan.  

Pitkään mietin, että olen varmasti jotenkin huono äiti, jos en leiki lasteni kanssa. Sitten tajusin kurkistaa kolikon kääntöpuolelle ja tajusin, että teen lasteni kanssa varmaan paljon enemmän kuin monet vanhemmat tekevät. En vietä aikaani puhelimella. Kun olen lasteni kanssa kotona, olen heidän käytettävissään, vaikka tekisinkin kotitöitä tai omia juttujani. Jos meillä on yhteistä aikaa, meillä pelataan tai katsotaan vaikka yhdessä jokin lastenelokuva. Kun luetaan, niin luetaan lapsi kainalossa, kun pelataan, pelataan tosissaan. Silloin olen läsnä ja lapsiani varten. Sen vastapainoksi tarvitsen kuitenkin aikaa, jolloin voin olla vain yksin ja miettiä omia asioitani. Kun molemmat pysyvät tasapainossa, kaikki menee ihan hyvin.

Joku, joka nauttii leikkimisestä, voi hoitaa ne leikit. Onneksi lapset alkavat olla jo niin isoja, että leikit hoituvat keskenään, eikä minua enää edes kysytä mukaan. Onneksi on mummolat ja päiväkodit ja temppukerhot. Riemukseni olen tajunnut, ettei mielikuvituksenikaan ole ehkä hävinnyt mihinkään, vaikka niin pitkään luulin. Rakastan edelleen maailmojen rakentamista ja niihin uppoutumista, mutta tarinan on oltava minun omani ja haluan laatia sen säännöt itse. Silloin se toimii. 

- Laura