Lelutornin tähystäjät

  Olen sairaushistoriani vuoksi istunut eräitä kertoja terveyskeskuksen ja monien muiden vastaavien lääkäripalveluiden odotustiloissa. Koska olen analyyttinen, utelias ja pohdiskelevainen luonne, ja vastaanotolla vierähtää keskimäärin kolmisen tuntia (edellinen ennätykseni oli 3,5h tältä viikolta), tuossa ajassa ehtii hyvin tarkkailla ympäröivää maailmaa ja pohdiskella sen omituisuutta. Pohdinnan kohteena on siis pieni otos ihmisiä, jotka on tahtomattaan sullottu samaan tilaan istumaan. Pelkästään tässä otoksessa erilaiset temperamentti- ja persoonallisuuserot näkyvät mielenkiintoisella tavalla. Kirjoitin jo tekstissä Äiti oota! , että olen yleensä varsin kärsivällinen odottaja. Mieheni peittoaa minut silti mennen tullen. Mieheni kaltaiset istuvat zen-viilipyttynä kolme tuntia tuijottamassa info-tv.tä, eikä heille tee tiukkaakaan, odotella voisi vielä vaikka vähän lisää. Tällaiset tyypit ovat kuitenkin vähemmistössä. Osa ottaa niinkin rennosti, että lähes nuokahtelee tuolilleen...

  Otetaan vaihteeksi jotain muuta kuin ainaista kirjahöpinäämme. 😅 Kävin hiihtoloman kunniaksi poikien kanssa pelaamassa koululaisille suunnitellun pakohuonepelin. Lapsille (10 ja 8v) huone oli lajissaan ensimmäinen, aikuiset ovat näitä veivanneet jo ties kuinka monta. Aikuiset siis tiesivät mihin ollaan menossa, lapset eivät. Tai oli heillä asiasta jonkinlainen haisu, sillä olemme yhdessä pelanneet tabletilla samantyyppisiä koodinpurkupelejä ja he ovat aktiivisesti seuranneet sivusta myös kotona pelattuja kotilautapelipakohuoneita. Lapset ovat luonteeltaan hyvin erilaisia, mutta tässä uudessa ja aika jännittävässä tilanteessa heidän piirteensä nousivat jälleen uudella tavalla esiin. Osasin reagointia odottaa jo etukäteen, sillä tiesin kyllä lapsieni toimintamallit vastaavissa tilanteissa, mutta keskinäinen erilaisuus yllätti silti. Pakohuoneessa on mielenkiintoista tarkastella myös omaa ja muiden aikuisten toimintaa, sillä yllättäen näissä olosuhteissa tutuistakin ihmisistä (...

Tein aamutuimaan tunnin pyörälenkin. Ajoin ohi alakoulusta, jonka pihalla oli ilmeisesti menossa jonkinlainen keväinen liikuntapäivä. Musiikki soi ja lapsia säntäili pihalla edestakaisin. Muistelin omia liikuntapäiviäni, eivätkä muistot olleet kovinkaan suloisia. Aina oli liian hiki, tehtiin ihan kummallisia ja epäkiinnostavia juttuja, käveltiin jotain hikistä pururataa pää märkänä ja syötiin sämpylää, joka maistui pelkälle margariinille. Ja musiikkia ei nyt ainakaan ollut. Huh. Onneksi sain tänään olla omavalintaisen lajin (pyöräilyn) parissa, eikä kukaan enää sanele, mitä miten minun tulee liikkua ja miten ei. Ah, miten virkistävää on huomata, kuinka laaja kirjo koululiikunnassa nykyisin on! Kokeillaan sitä ja tätä, tutustutaan tähän aivan uuteen lajiin! Aivan huippua! Meidän aikanamme liikunta rajoittui pitkälti peruslajeihin: pesäpallo, koripallo, jalkapallo, lentopallo, uinti, hiihto, luistelu ja epämääräinen telinevoimistelu, jossa opeteltiin tekemään kuperkeikkoja ja kärrynp...