Pienen pojan elämää: Joutilaisuutta vai harrastuksia?

 

Jälleen on koittanut aika etsiä jotain lapselle sopivaa harrastusta. Joka vuosi käymme saman keskustelun: nuorempi poikani ilmoittautuu tempputanssiin ja odottaa into piukeana, millaista ötökkää pääsee tänä vuonna esittämään isolle lavalle. Vanhemmalle pojalle ei kelpaa mikään: ”En halua mihinkään, missä on muita lapsia. En halua, jos äiti ei tule sinne myös. En halua, kun siellä on joku tuntematon opettaja. En halua, kun en osaa sitä. ” Olen joutunut moneen kertaan selittämään, että harrastuksen tarkoitus ei ole osata, vaan nimenomaan opetella kyseistä asiaa, ja että ihmiset tulevat kyllä tutuiksi. Ei käy. Mikään näistä asioista ei kiinnosta niin paljon, että olisi valmis hyppäämään epämukavuusalueelleen.

No, ymmärrän kyllä. En oikein usko, että harrastuksen tarkoitus on haastaa ja aiheuttaa epämukavuutta noin ylipäätään. En itsekään pidä ryhmäharrasteista, enkä varsinkaan joukkue-sellaisista. Pidän siitä, että saa tehdä omaa hommaansa rauhassa ilman kontaktia niihin muihin. En etsi harrastuksista sydänystäviä, vaan menen sinne harrastamaan. Ja jos ei mitään kiinnostavaa aihetta löydy, miksi väkisin vääntää jotain epäkiinnostavaa? Enhän itsekään ilmoittaudu pitsinnypläykseen, jos en ole siitä kiinnostunut. Olen siis todennut, että olkoon. Ehkä joku mieleinen löytyy sitten myöhemmin. Ja tarviiko ylipäätään harrastuksen olla kodin ulkopuolella tapahtuvaa ohjattua toimintaa?

Kävimme aiheesta pitkällistä keskustelua viime vuonna, kun poika aloitti ekaluokan. Terveydenhoitajan luona keskustelimme pitkän tovin pojan puuhista, ja kaikki tuntui olevan loppuviimein ihan ok. Myös opettajan kanssa keskustelimme kouluasioiden ohella siitä, mitä poika tykkää vapaa-ajallaan tehdä. Luettelimme listan asioita, joita tykkäämme tehdä porukalla, ja joita poika tekee yleensä itsekseen. En ollut lainkaan huolissani, sillä pojallani ei todellakaan tunnu olevan tekemisen puutetta, vaikka leikkikaverina onkin pääasiassa pikkuveli ja tekeminen ei maksa meille mitään.

Koululääkäri oli sen sijaan asiasta hieman huolissaan. Hän oli mukava, mutta persoonaltaan hyvin erityyppinen kuin hiljainen ja ujo poikani. Hän pommitti kysymyksiään siihen tahtiin, etten olisi itsekään ehtinyt pohtia niihin sopivaa vastausta. Poikani hyytyi täysin, eikä saanut sanottua oikein sitäkään vähää, mitä toisten kanssa oli selvittänyt. Keskustelu eteni tähän tapaan:

 

Lääkäri: No, mitä sä teet vapaa-ajalla?

Poika: (hiljaa, miettii)

L: Onko sulla jotain harrastuksia?

P: (hiljaa, miettii)

L: No, käytkö sä jossain harrastuksessa?

P: (hiljaa, miettii)

L: Pelaatko sä jotain? Jääkiekkoa? Jalkapalloa?

P: En.

L: Soitatko sä jotain?

P: En.

L (Vähän huvittuneen kuuloisena): No mitä sä sitten teet? Tanssitko sä sitten? (naurahdus) (Äiti vilkaisi lääkäriä murhaavasti.)

P: En.

L: No mitä sä sitten teet? Leikit?

P: (nyökkäys)

L: Ai leikit? Mitä sä leikit?

P: (hiljaa, miettii)

L: Autoleikkejä? Vai supersankareita? Hippaa?

P: (pudistaa päätään)

L (Vähän lannistuneen kuuloisena): Okei, sä tykkäät leikkiä.

P: Joo.

Olin tähän väliin sanomassa, että on pojalla paljonkin harrastuksia, mutta ei käy missään varsinaisesti niitä harrastamassa. En kuitenkaan ehtinyt väliin, sillä lääkäri jatkoi jo seuraavaan aiheeseen ilmeisen kyllästyneenä siihen, ettei saanut mitään järkevää irti tästä keskustelusta. En kokenut asiakseni selvittää, että harrastaa voi muutenkin kuin liittymällä johonkin maksulliseen joukkueeseen. Olisi kyllä tehnyt mieli kehottaa muuttamaan hieman stereotyyppistä asennetta: pojat harrastavat jääkiekkoa ja jalkapalloa, leikkivät autoilla ja supersankareilla, eivätkä tanssi. Ärsytti niin, etten jaksanut edes kommentoida koko asiaa. 

Myöhemmin talvella kävin lukemassa käyntien kirjaukset, ja huomasin lääkärin kirjoittaneen fyysisten mittaustulosten jälkeen: Ei harrastuksia. Tekstiä ei oltu selitetty sen kummemmin, joten sen perusteella sai sen kuvan, että lapsi on varsinainen lapamato: ei tee mitään, ei käy missään. Just joo.

Tulkaapa katsomaan. Joka päivä koulun jälkeen hän sulkeutuu ovensa taakse saksien, pahvilaatikoiden ja liimaputkilon kanssa. Jokainen pahvilaatikko on otettava talteen. Tai hän suunnittelee leirintäalueen tai kaupungin karttakaaviota. Piirtää, piirtää ja piirtää, vielä vähän piirtää. Hän on keksinyt kokonaisen mielikuvituskaupungin katuineen, kauppoineen, lähikylineen ja asukkaineen. (Edes äidin mielikuvitus ei yllä tälle tasolle, sillä kaupunki on kerrassaan huikea.) Silloin kun ei piirrä, hän ryömii pikkuveljen kanssa pihakinoksessa ja laskee mäkeä. Rakentelee papan kanssa linnun- ja norsunpönttöjä autotallissa. Leipoo Pätkis-kakkua ja virkkaa uninorsulle eteisen mattoa. Roikkuu renkaissa. Käy mummin kanssa uimassa. Pyöräillään aina kun ehditään, kaksin tai porukalla. Opetan pojalle pianonsoittoa viikonloppuisin omatoimisesti. Käydään kävelemässä tai potkimassa potkulaudalla. Hän ottaa paljon valokuvia puhelimellaan. Tekee lyhytelokuvia norsunsa kanssa, muokkaa videot tietokoneella ja laatii niihin lopputekstit ja musiikit. Lukee kirjoja, kirjoittaa omia tarinoita tietokoneella.

Että eipä harrastuksia.

Jos hän ei halua osallistua mihinkään ohjattuun harrastukseen, en usko, että hänestä tulee kovin näivettynyttä lapamatoa tänäkään vuonna. Valokuvauskurssi olisi etäisesti kiinnostanut, mutta sellaista ei ollut saatavilla. Tiedän, että joukkuepeleihin hänestä ei ole, eikä tarvitse ollakaan. On aivan ok harrastaa yksikseen. Soittimista ei vielä ole käryä, kiinnostaako jokin soitin erityisesti. Sitä ehtii kyllä miettiä. Perusasioita voin opettaa ilmaiseksi niin kauan kuin intoa riittää. Ja harrastaa voi pelkästä harrastamisen ilosta, eikä sen vuoksi, että sitä kautta pääsee myöhemmin johonkin. Ei tarvitse päästä, riittää että harrastus tuo itselle iloa ja hyvää mieltä. Ei tässä vaiheessa vielä voi, eikä tarvitse tietää. Toiset tietävät, ja sekin on aivan ok.

Jos leikityttää, niin leikkiköön. Mielestäni leikkiminen on tärkeämpää kuin jokin kallis maksettu jäsenyys. Jos lapsella ei ole aikaa leikkiä, niin kyllä huonosti menee. Ihan pientäkin lasta kiikutetaan jo ties mihin kerhoon ja harrasteisiin, vaikka tärkeämpää olisi vain leikkiä. Jokin harrastus voi olla, mutta se ei saa viedä tilaa leikkimiseltä ja muulta vapaalta olemiselta. Mielestäni ei ole ollenkaan paha, jos tokaluokkalainen leikkii ja haahuilee omassa mielikuvitusmaailmassaan mieluummin kuin pelaa puhelimella pelejä. Niitä ehtii kyllä myöhemminkin.

Toiset lapset tarvitsevat ohjattua harrastusta, nuorempi poika on tästä hyvä esimerkki:  hän tarvitsee fyysistä riehumista, ohjattua energianpurkua jossain isossa tilassa, jossa saa luvan kanssa heittää kuperkeikkaa, juosta, hyppiä ja pyöriä. Kotona voi kyllä roikkua renkaissa, hyppiä sohvalla ja vetää formulaa polkupyörällä pihatien ympyrässä, mutta pidemmän päälle se alkaa käymään omaan, vanhempien ja naapurien hermoon. (Ja sängyn runkoon, josta on pari välipuuta jo irronnut.) Poika on myös innokas esiintyjä, joka saattaa pitää keskellä eteistä oman puolen tunnin shown äänitehosteineen, ilman yleisöä, verhoutuneena pehmovilttiin. On hienoa, jos hän saa tehdä tätä jossain isommassa tilassa, muiden kuin (älä-nyt-siinä-koko-ajan-sähellä) ärsyyntyvän isoveljen seurassa. 

Että kukin tavallaan.

Eikä se joutilaisuus nyt sekään niin pahasta ole. Rankan koulupäivän jälkeen on ihan ok rojahtaa sohvalle, heilutella varpaita ja katsella kattoa. Onhan moni asiantuntijakin todennut, että tylsyys on lapselle parasta mielikuvituslääkettä. Älä suorita, vaan tylsisty.

 

Ihania, rentouttavia ja suoritusvapaita harrastushetkiä!😊

 

Lisää harrastuksista voit lukea esimerkiksi teksteistä Mittailuja jasuorituksia ja Liikunnan tuska ja turhuus (vai onni ja autuus?) 

- Laura