Lelutornin tähystäjät

  Kevät, se on viimein täällä! Ihan kunnolla niin, että lapset uskaltaa laittaa menemään pyörällä kouluun eikä jatkuvasti vihmo uutta märkää lunta naamaan. (Joku viikko sitten olimme yhdessä lenkillä, ja tuolloin vettä tuli siihen malliin, että kotiin päästyäni huomasin olevani kaikkia alusvaatteita myöten märkänä, vaikka päällä oli vedenpitävä takki.) Jotain edistystä on siis tapahtunut, ja kesää kohti mennään! Mutta voih. On tässä omat haasteensa, jotka ehtivät aina pitkän talven aikana unohtua. En ollut pariin päivään ehtinyt käydä ulkoilemassa, joten eilen rykäisin pitkästä aikaa ja suuntasin lenkille. Ihana päästä kirmailemaan sulaneille teille ja haistelemaan kevään tuoksuja! Huono idea. Sää oli kyllä oikein aurinkoinen ja kaunis, ja siinäpä jo ensimmäinen haaste. Vaikka minulla oli aurinkolasit päässä, aurinko kimpoili jäljellä olevista hangista niin, että koko matkan sai silmiä siristellä ja tullessa oli jo otsalihakset ja pää kipeänä. (Kyselin aurinkolasiliikkeestä j...

Me herkkikset ollaan kyllä varsinaisia mielensäpahoittajia. Herkällä hermostolla on taipumusta reagoida jo ennen kuin aivot ehtivät edes mukaan pohtimaan koko asiaa ja tilanne on mennyt mytinäksi jo ennen kuin puhekumppani on päässyt lauseensa loppuun. Jostain syystä meillä on jatkuva Taistele tai pakene- valmius päällä, mikä tietysti eläinmaailmassa on ollut varsin kätevä ominaisuus: pienikin muutos ilmavirroissa, petoeläimen liikkeestä syntynyt rasahdus tai epämääräinen tuntemus jostain epämiellyttävästä ja pelottavasta saa herkät yksilöt vauhkoontumaan ja varoittamaan muita vaanivasta vaarasta. Ilman tätä kykyä ei kovin moni eläinlaji säilyisi hengissä, sillä jos jokainen yksilö jäisi tarkkailemaan ja etsiskelemään mahdollista vaaran aiheuttajaa, reunimmaiset laumasta olisi jo pistetty poskeen ennen kuin ehdittäisiin edes harkita pakenemista.   Harmittavasti ihmisten välisissä kanssakäymisissä todellisen vaaran uhka on varsin pieni, joten ominaisuudesta tuntuu olevan välil...

Jos herkkä (ja vieläpä hyvin introvertti) ihminen etsii apua ongelmiinsa, sitä on hyvin vaikeaa saada. Ensinnäkin herkkyys (ja introversio) on edelleen erittäin surkeasti tunnettua, erityisesti lääketieteen ammattilaisten keskuudessa. Suurelle osalle psykologeista ja psykiatreista käsite on edelleen vieras, vaikka tietoa olisi kyllä jo jonkin verran saatavilla. Ja vaikka tietoa olisi, sitä on mahdotonta soveltaa käytäntöön ilman, että on itse samanlainen. Toiseksi, apua voi olla hyvin vaikea lähteä pyytämään, koska jos ammattilaisella ei ole sanoja asioille, usein niitä ei ole avuntarvitsijalla itselläänkään. Ongelmaksi muodostuu myös avunsaamisen kanavat, joihin tässä nyt erityisesti paneudun. Herkkyys-tutkimuksen kotimainen pioneeri, Sylvi-Sanni Manninen kirjoittaa kirjassaan Outolintu, erilainen , miten herkkä väri-ihminen voikin apua hakiessaan kohdata ” perusteellisella koulutuksella hankitun, syväjäädytetyn teoriapaketin ”, jolla ei ole oikeasti mitään kosketusta herkkänä i...