Lelutornin tähystäjät

Joulukuu on lapsiperheissä kiireistä aikaa, niin myös meillä. Pojat kihisevät jännityksestä ja kiipeilevät seinille, kun ei millään malta odottaa joulupukkia! Kalenterien tuottama jännitys on pikkuhiljaa karissut homman rutinoituessa, mutta nyt jouluaaton jännitys alkaa olla niin käsinkosketeltava, että melkein äitiäkin hirvittää. Sieltä se joulu kuitenkin tulee, nopeammin kuin uskoisikaan. Jännitystä elämään on tuonut myös koko syksyn kestänyt flunssakierre molemmissa talouksissa: olemme NIIIN kypsiä tähän sairasteluun! Juuri tälläkin hetkellä molemmissa huusholleissa on sairastapauksia. Olemme yrittäneet järjestää yhteistä synttärituokiota elokuussa täytettyjen vuosien kunniaksi, mutta emme ole sitä vieläkään onnistuneet tekemään. Asumme sentään aika lähellä toisiamme, mutta jokaisen yrityksen on torpannut jomman kumman perheen yksittäisen tai useamman jäsenen sairastuminen tai muu mahdollinen korona-altistus. Tähän sairastelusoppaan kun lisätään meidän molempien (ja myös puolisoiden

TV1:n Perjantai 3.12: Voiko herkkyys olla supervoima? Pelkkä nimi sai jo aikaan vilunväreitä. En koe itseäni supersankariksi, en kanna harteillani mitään erityisyyden superviittaa, jolla pelastan maailman. En ole mitään erityistä, ihan vaan tavallinen ihminen, jolla on tällainen ominaisuus. Ihan vaan tämmöinen perusäiti, jolla on näköjään hammastahnaa paidanhelmassa ja puuroa (taas!) villasukan pohjassa. Siis aivan todella upeaa ja mahtavaa, että asiaa nostetaan esiin ja suuren yleisen tietoisuuteen. Erityisherkkyys on asia, joka kaipaa todellakin tietynlaista kasvojenkohotusta ja arvostusta, joka sille kuuluu ja kaikenlainen positiivinen huomio on tietysti siinä hyväksi. Ylipäätään tiedon lisääminen on aina hyväksi, sillä uskon että meitä on täällä todella paljon, jotka eivät vain vielä tiedä olevansa erityisherkkiä. Asian tiedostaminen ja tunnistaminen voi olla avain paljon sujuvampaan arkeen. Aivan liian pitkään meitä on pidetty omituisina ja vääränlaisina, on vihdoinkin aika n

Miten voikin olla niin ylivoimaisen vaikeaa tarttua puhelimeen ja soittaa? Asiaa vetkuttaa ja vatkuttaa niin kauan että alkaa jo hävettää, ja kun asian saa viimein toimitettua, tuntuu kuin isokin stressilasti poistuisi hartioilta. Onko sitä oikeasti näin palikka?! Takuulla en ole ainoa, joka pelkää puhelinta, vaan tiedän lukuisia muitakin, joiden mielestä puhelimessa puhuminen on aivan kammottavaa. Puhelin, tuo ihastuksen ja vihastuksen väline! Miten ihanaa onkaan naputella viestejä ja sähköposteja, selata somea ja tsekkailla toisten kuulumisia pienen välimatkan päästä, turvallisesti omalta kotisohvalta. Hoidan kaikki asiani netissä niin pitkälle kuin mahdollista, kaikkia mahdollisia sähköisiä yhteydenpitokanavia pitkin. Kaikki juoksevat paperiasiatkin hoituvat onneksi nykyisin niin helposti parilla klikkauksella. Kaikki kampaamot ja muut hoitolat valitsen mieluiten sillä periaatteella, että niihin voi varata ajan sähköisesti. Inhoan kaikkia tahoja, joissa nettiajanvaraus ei onnist