Lelutornin tähystäjät

    Törmäsin tässä kevään aikana kappaleeseen, josta innostuin aika tavalla. En kuuntele yleensä kovin raskasta musiikkia, mutta tämä ylitti kuuntelukynnykseni kerrasta ja meni kesäsoittolistani kärkipäähän. Kappale on Battle Beastin Eden. Ensin innostuin tietysti hyvästä tanssirytkyttelystä, joka sopii myös kotijumppaan mainiosti, mutta kun aloin kuunnella sanoja, innostuin vielä enemmän: tässähän lauletaan juuri siitä, mistä yritän epätoivon vimmalla selittää ja mistä olemme yrittäneet kirjassammekin kirjoittaa! On aivan sama, millaiset ominaisuudet ja tilanne sinulla on, ja vaikka kuinka ottaa aivoon ja ahdistaa, niin täytyy löytää juuri ne omat jutut – ne avaimet, jotka avaavat SINUSSA jo olevan oman paratiisisi. Se ON siellä koko ajan. On aivan turhaa miettiä, millaiset asiat tekevät naapurin onnelliseksi, ja mitä pitäisi tehdä ollakseen onnellinen, vaan täytyy löytää juuri se OMA JUTTU, eikä se löydy muualta kuin sinun sisältäsi. Kun tekee niitä asioita, jotka juuri minusta

    Luin Hesarin kesäliitteestä jutun , jossa toimittaja oli kokeillut hiljaisuuden retriittiä viikonlopun ajan ja pitänyt siitä kovin, vaikka alkuun olikin ollut epäilevällä kannalla. Olen myös herkkyysryhmissä pyöriessäni törmäillyt näihin hiljentymisviikonloppuihin ja muihin meditaatio- / mindfulness – harjoituksiin melko usein. Niistä on varmasti paljon apua, jos pää on tällainen vuoristoratasirkus kuin monilla erityisherkillä on, mutta aloin pohtia, mitenhän minun kohdallani kävisi? En ole koskaan tällaiseen osallistunut, harjoituksia tehnyt kyllä omatoimisesti, mutta jostain syystä ajatus tuntuu pelkästään ahdistavalta, ei rauhoittavalta. En tiedä, ehkä hiljaisuus tekisikin hyvää surraaville aivoilleni, mutta tässä muutamia näkökohtia, miksi en koe tällaista miellyttävänä. Olen ymmärtänyt, että hiljaisuuden on tarkoitus auttaa keskittymään hetkeen, omiin tuntemuksiin ja ajatuksiin. Kiireisen suorittamisarjen sijasta moni kaipaa aikaa ajatella lauseet loppuun ja kaivella oman