Lelutornin tähystäjät

  En taatusti ole ainoa äiti, jonka keskiruumiiseen on raskauksien jälkeen pesiytynyt jotain ylimääräistä löllyvää. Muistan, miten äitiysneuvolan jälkitarkastuksessa reipasotteinen lääkäritäti hytisteli leipätaikinaani ja totesi, että kyllä tämä taikinamaisuus tästä pian häviää. En tiedä mikä hänen PIAN oli, mutta eipä ole hävinnyt kahdeksassa vuodessa, vaan epäilyttävästi (ehkä jonkin hiivakäymisen takia?) taikinamaisuus vain tuntuu myötään valuvan vääriin paikkoihin.  Eipä tässä paljon auta istuskella ja odotella leipätaikinan häviämistä, jotain on tehtävä itsekin. Mutta kuvio on oikeastaan melko monimutkainen, kun sitä alkaa tarkemmin ajattelemaan. Olen lukenut sen sata erilaista kiinteytysartikkelia ja kurssia, ja on tosi hienoa, että niissä usein huomioidaan myös henkilökohtaiset haasteet ja psyykkinen puoli, mutta oikeastaan missään en ole vielä törmännyt siihen, että haasteiden syitä pohdittaisiin omien ominaisuuksien kautta. Tiedostan, ettei missään yleisessä kurss...

  Introverttiherkkis se vasta onkin melkoinen lapamato, kun istuu päivät ja illat pitkät kotona eikä käy missään. Nyt se kyllä hyytyy niille sijoilleen, ja jää ihan kaikesta paitsi! (Mistä, minä vaan kysyn?) Oikea passiivisuuden perikuva! Aktiivisuudella tunnutaan tarkoittavan sitä, että menee, tulee ja huseeraa pää punaisena edestakaisin, hakeutuu toisten seuraan ja käyttää aikansa hyödyksi niin, että tuloksena on jotain näkyvää, tehokasta ja tuloksellista toimintaa. Esimerkiksi liikunta ei ole liikuntaa, jos ei käy julkisesti salilla pumppaamassa ja reisiä pakota seuraavana päivänä. (Ja jos edistyksistä ei raportoi jollekin somessa.) Ihminen ei ole tarpeeksi aktiivinen, jos se ei jokaisella ruokatauolla tapaa tuttuja ja lyöttäydy niiden kanssa syömään, jakamaan kuulumisia ja verkostoitumaan. Käydään kai me nyt vielä töidenkin jälkeen jossain kupposella? Ihminen ei ole aktiivinen, jos ei harrasta ohjatussa ryhmässä tai liity taidekerhon hallitukseen. Ihminen ei ole aktiivi...

Koulusysteemit ovat muuttuneet omista ajoistamme moneen kertaan. Ehkä ihan hyvä niin. Minun kouluaikanani istuttiin luokassa ja viitattiin, kopioitiin kalvoja piirtoheittimestä ja opeteltiin ulkoa pitkä lista asioita, joilla en vielä tänäkään päivänä ole tehnyt mitään. Tänä päivänä taiteillaan ainerajat ylittäviä opintokokonaisuuksia, istutaan portailla tai jumppapallojen päällä, haetaan tietoa netistä ja opiskellaan tekemällä itse.   Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut. Tuntiaktiivisuus.   Jos ennen oli tärkeää olla aktiivinen, nyt se on ehkä vielä entistäkin tärkeämpää. Ei riitä enää, että istuu pulpetissaan ja kopioi tekstiä, opettelee sen kotona ulkoa ja loistaa kokeessa. Tänä päivänä pitää osata hakea tietoa, verkostoitua, opiskella ryhmässä erilaisten oppijoiden kanssa, käyttää luovuuttaan ja osallistua, kokeilla, yrittää. Aktiivisuus on muuttanut muotoaan, mutta mihinkään se ei ole hävinnyt. Sääliksi käy vähän niitä, jotka oppisivat parhaiten samalla tavalla kuin mi...