"Pitäiskö sut panna puhekouluun?"
Otsikon lausahduksen olen kuullut elämäni aikana niin monta kertaa, että ei yhden, eikä kahdenkaan käden sormet riitä niitä laskemaan. Etenkin lapsuudessani hokemaa jankattiin niin usein, että aloin jo pohtia, eikö aikuisilla ihmisillä ole lapselle muuta puhuttavaa. Aikuistuttuani litania jäi omalta kohdaltani jokseenkin pois, sillä enää ei kehdattu tulla suoraan kyselemään, miksi olen niin tuppisuu. (Selän takana tietysti saatettiin puhua siitä, miten se onkin niin kamalan hiljainen.) Sen sijaan sama utelu kohdistuu nyt erityisesti vanhempaan poikaani, jolle on välillä ylivoimaisen vaikeaa vastata vieraan ihmisen tunkeileviin kysymyksiin. Muistan hyvin elävästi, miten vaikeaa oli lapsena suhtautua tilanteeseen, jossa itselle täysin tuntematon tai edes puolituttu aikuinen tulee kysymään jotain. Pysähdyimme jossain apteekin pihalla juttelemaan äitini kouluaikaisen tuttavan kanssa, minä piileskellen selän takana. Toivoin aina, ettei minulta kysyttäisi mitään. Yleensä kys...