Lelutornin tähystäjät

  Synttärit jatkuu... (ensimmäinen osa löytyy täältä: Introverttisynttärit 1 )    Entäpäs se äiti sitten? Lastenjuhlien järjestäminen aiheuttaa väkisinkin päänvaivaa. Tai siis yleensä kuulostaa aiheuttavan. Minulle ei oikeastaan, sillä en ole luonteeltani kilpavarustelija. Olen vain seuraillut mielenkiinnolla sivusta tätä omituista ilmiötä, josta ei (äitien) keskinäistä vertailua puutu. Lasten juhlista saattaa puuttua kokonaan lapsen toive ja juhlat on järjestetty äitien raadollista vertailua silmällä pitäen. Sen sijaan minulle ongelmia aiheuttaa lastenjuhlat ylipäätään, sillä en pidä meuhkaavista lapsista erityisen paljon. Nykyään synttärijuhliksi eivät riitä vain synttärijuhlat, vaan pitää olla kokonainen sirkus. Minun lapsuudessasi juhlaan riitti mehua ja kakkua, sekä vapaata leikkiä. Joidenkin kavereiden luona oli ohjattuja kisailuja ja aikataulutettua ohjelmaa. Kisat olivat usein ihan hauskoja, mutta olisin mieluummin vain leikkinyt vapaasti. Kun meillä ei ollut mitään kilpai

Päivänä muutamana pohdimme lasten synttäreitä. Niissä riittää päänvaivaa kerrakseen: kutsuako lapsen kavereita? Montako? Yhtä aikaa toisten vieraiden kanssa vai erikseen? Entä jos lapsi itse ei halua järjestää kaverisynttäreitä? Kokeeko lapsi paineita, että pitäisi kutsua, jos ei halua? Entä kun kaveri kutsuu synttäreille ja ei halua mennä? Tai jos vähän tuntemattomampi kaveri kutsuu synttäreille? Pitääkö kavereille olla jotkin lahjat? Pitääkö synttäreitä varten vuokrata joku sisäleikkipuisto tai järjestää muuta ohjelmaa? Vähemmästäkin pientä äitiparkaa hirvittää. (Varsinkaan jos ei satu erityisemmin pitämään lastenjuhlista.) Mutta ihan yhtä lailla myös lasta voi hirvittää ajatus isoista kaverisynttäreistä. Koska pohdittavaa kertyi sen verran paljon, teksti on jaettu suosiolla kahteen osaan: lapsen näkökulmaan (Millaista on olla introverttiherkkis-lapsena toisten lasten synttäreillä? Kutsua toisia omiin juhliini?) ja äidin näkökulmaan (Millaista on olla introverttiherkkis-äitinä l