Lelutornin tähystäjät

              Erityisherkällä tunteita ja ajateltavaa riittää ihan perus arkipäivällekin jo niin paljon, että jouluna päälle käy varsinainen tunne- ja ajatusähky. Jouluna kaipaisi rauhoittumista, rentouttavia glögilasillisia hyvässä seurassa, kynttilöitä ja kuusen tuoksua. Mieleen nousee nostalgisia muistoja omista lapsuuden jouluista, läheisistä ihmisistä ja niistä asioista, joista itse kullekin joulu muodostuu. Maku- ja hajumuistoista, tunnelmasta ja fiiliksestä. Siitä kutkuttavasta tunteesta, kun joulu on ihan kohta ovella. Joulupukin ja lahjojen odotus, vielä avaamattomat lahjat ja innostus siitä, mitä toiset pitävät omista lahjoista. Jokaiselle joulu voi olla hieman erilainen, mutta varmasti yhteistä monille on se ihana odotuksen tunne, pieni kipristely mahanpohjassa vielä aikuisenakin. On niin paljon erilaisia tunteita, iloa, surua, haikeutta ja innostusta. Ne kaikki pyörivät ja hyörivät, vievät pahimmillaan yöunet ja saavat aikaan jo ennenaikaista ahdistusta ja ähkyä. Aiemm

Vapaapäivä. Isompi lapsi koulussa, pienempi päiväkodissa, mies töissä. Pari tuntia aikaa vain itselle. Istun sohvalle ja otan läppärin syliini. Puhelin vieressä, vesimuki pöydällä (en juo kahvia), siinä käden ulottuvilla, ettei tarvitse nousta mihinkään. Valkoinen paperi. Ah, jos jostain arjessani erityisen kovasti nautin, niin tästä. Pää niin täynnä ajatuksia, surisevia ja kiemurtavia kuin mehiläispesässä. Jatkuvaa sinkoilua sinne tänne. Idea sieltä, toinen täältä, ahaa, tuosta pitää kirjoittaa, vitsit, onpa mielenkiintoinen ajatus, tästä pitää pohtia pidempään, tämä kyllä nyt muistiin, että palaan siihen myöhemmin, okei, noinkin voi siis ajatella, onpa mielenkiintoista ja inspiroivaa, ai, tuota pitää pohtia tarkemmin, mikä olikaan se pieni hetki eilen, josta piti kirjoittaa, se ohikiitävä välähdys, joka avasi kokonaan uuden polun ja ajatuspadon, miten voikaan olla niin tai näin, miksen ole sitä tajunnut aiemmin? Kaikki se, ihan vaan siinä, omassa päässä. Niin monia asioita, niin

                           Odottelin poikaani hammaslääkärissä. Ekaluokkalainen pötkötteli penkissään vailla huolen häivää. (Toki hän oli varmistellut tuttuun tapaansa ensin koko aamupäivän, että eihän siellä sitten mitään pistellä ja kerrannut koko hammaslääkärikäynnin moneen kertaan läpi, mitä milloin ja missä. Varmistuttuaan asiasta hän sai ottaa lunkisti ja kuulemma oli varsin kovin nauttinut olostaan ja hammaslääkärin hyvänmakuisista hanskoista.) Minä olin varustautunut tunnin mittaiseen pinnoitukseen kirjalla ja asettauduin tuoliini mukavasti lukemaan sitä. Hammaslääkäri huuteli välillä minulle väliaikatietoja (”Ei tässä enää kauan mene!”, ”Kyllä me kohta aletaan olla valmiita!”) ihan niin kuin minulla olisi ollut hirveä kiire johonkin. Ei kyllä ollut. Olin varustautunut todellakin lukemaan kirjaa tunnin ja olin oikeastaan varsin harmissani, kun homma olikin suoritettu jo neljänkymmenen minuutin kuluttua. On välillä vaikeaa ymmärtää, mihin ihmisillä on niin hirvittävä kiire. M