Lelutornin tähystäjät

  Olen sairaushistoriani vuoksi istunut eräitä kertoja terveyskeskuksen ja monien muiden vastaavien lääkäripalveluiden odotustiloissa. Koska olen analyyttinen, utelias ja pohdiskelevainen luonne, ja vastaanotolla vierähtää keskimäärin kolmisen tuntia (edellinen ennätykseni oli 3,5h tältä viikolta), tuossa ajassa ehtii hyvin tarkkailla ympäröivää maailmaa ja pohdiskella sen omituisuutta. Pohdinnan kohteena on siis pieni otos ihmisiä, jotka on tahtomattaan sullottu samaan tilaan istumaan. Pelkästään tässä otoksessa erilaiset temperamentti- ja persoonallisuuserot näkyvät mielenkiintoisella tavalla. Kirjoitin jo tekstissä Äiti oota! , että olen yleensä varsin kärsivällinen odottaja. Mieheni peittoaa minut silti mennen tullen. Mieheni kaltaiset istuvat zen-viilipyttynä kolme tuntia tuijottamassa info-tv.tä, eikä heille tee tiukkaakaan, odotella voisi vielä vaikka vähän lisää. Tällaiset tyypit ovat kuitenkin vähemmistössä. Osa ottaa niinkin rennosti, että lähes nuokahtelee tuolilleen...

Sunnuntain Kalevassa oli artikkeli nuorten väsymyksestä ja masennuksen ja ahdistuksen yleistymisestä. Artikkelissa pohdittiin, mitkä tekijät aiheuttavat nuorille stressiä ja tunnetta elämän hallitsemattomuudesta. Syyksi ehdoteltiin koulupaineita, mutta myöhemmin sekin oikeastaan kumottiin pohtimalla, että ei koulun paineet oikeastaan ole niin kovin paljon lisääntyneet. Pohdittiin, kuuntelevatko vanhemmat nuoria tarpeeksi ja onko heillä ihmisiä, joille he voivat kertoa omista huolistaan. (Tämä oli mielestäni varsin tärkeä pointti.) Puhelinta ehdotettiin yhdeksi stressin lähteeksi, sillä esimerkiksi monet uniongelmat olisi ratkaistavissa sillä, että puhelin laitettaisiin iltaisin pois eikä sillä viestiteltäisi pikkutunneille asti. Paljon hyviä ehdotuksia ja tärkeitä näkökulmia, mutta mielestäni joukosta puuttui yksi. (Varmasti montakin tärkeää pointtia puuttui, mutta yksi pisti erityisesti silmään.) Kukaan ei maininnut stressin ja epämääräisyyden tunteen syyksi sitä ”ongelmaa”,...