Lelutornin tähystäjät

  Törmäämme toistuvasti keskusteluihin ja tarinoihin, joissa herkät ihmiset pohtivat, liittyvätkö heidän arkipäivän haasteensa oikeasti erityisherkkyyteen vai esimerkiksi ADHD/ADD-diagnoosiin tai mahdollisesti autismikirjon häiriöihin, kuten Aspergeriin. Tarvitaan enemmän kuin yhden tai kahden käden sormet laskemaan ne tapaukset, joissa on herännyt epäilys kyseisistä kirjainyhdistelmistä herkkyyden rinnalla. Monilla voi olla useampi määritelmä käytössään (herkkyyden osalta tosin usein itse annettuina). Varsinkin lasten kohdalla tuntuu olevan hyvin yleistä, että lääkärien tai muiden terveydenhuoltoalan henkilöstön on mahdotonta tunnistaa herkkyyden ”oireita”, vaan lapset laitetaan automaattisesti ADHD/ADD-testeihin. (Siis siinä mielessä automaattisesti, että oletetaan tiettyjen piirteiden liittyvän tiettyihin yleisesti tunnettuihin häiriöihin. Testeihinhän ei välttämättä ihan niin helposti pääse.) Näin näyttää käyvän myös aikuisten kohdalla. Jos lapsi osoittaa edes etäisesti aistihe

Muiden erityisherkkien kirjoituksia lukiessani ja kuunnellessani meille on piirtynyt varsin selkeä kuva siitä, mistä herkkien onnellisuus ja ilonaiheet muodostuvat. Hyvin moni sanoo, että ei kaipaa elämäänsä mitään ihmeellistä, vaan ilo ja onni löytyvät arjen pienistä asioista. Onni voi olla sitä, että saa silitellä kissaa omassa rauhassaan, katsella lasten riemua ja oppimisen oivalluksia, lukea hetken mielenkiintoista kirjaa, kävellä luonnossa, jutella hyvän ystävän kanssa, juoda aamukahvin rauhassa, saada kortti postissa. Aiheet voivat olla pieniä, mutta niistä syntyvä ilo todella suuri. Nykypäivänä joka toinen selfhelp-opas auttaa etsimään onnellisuutta ja antaa vinkkejä siihen, miten onnea voisi tavoitella. Niinhän mekin kai teemme, kun kirjoitamme blogitekstejä ja kirjaa siitä, miten erityisherkän arkipäivää voisi jollain tavalla parantaa. Päämääränä on tietynlainen onnellisuus ja harmonia, se ettei päivät kuluisi kivireellä hampaat irvessä ajaen, vaan edes jollain tavalla sie