Lelutornin tähystäjät

    Luin Hesarin kesäliitteestä jutun , jossa toimittaja oli kokeillut hiljaisuuden retriittiä viikonlopun ajan ja pitänyt siitä kovin, vaikka alkuun olikin ollut epäilevällä kannalla. Olen myös herkkyysryhmissä pyöriessäni törmäillyt näihin hiljentymisviikonloppuihin ja muihin meditaatio- / mindfulness – harjoituksiin melko usein. Niistä on varmasti paljon apua, jos pää on tällainen vuoristoratasirkus kuin monilla erityisherkillä on, mutta aloin pohtia, mitenhän minun kohdallani kävisi? En ole koskaan tällaiseen osallistunut, harjoituksia tehnyt kyllä omatoimisesti, mutta jostain syystä ajatus tuntuu pelkästään ahdistavalta, ei rauhoittavalta. En tiedä, ehkä hiljaisuus tekisikin hyvää surraaville aivoilleni, mutta tässä muutamia näkökohtia, miksi en koe tällaista miellyttävänä. Olen ymmärtänyt, että hiljaisuuden on tarkoitus auttaa keskittymään hetkeen, omiin tuntemuksiin ja ajatuksiin. Kiireisen suorittamisarjen sijasta moni kaipaa aikaa ajatella lauseet loppuun ja kaive...

Vapaapäivä. Isompi lapsi koulussa, pienempi päiväkodissa, mies töissä. Pari tuntia aikaa vain itselle. Istun sohvalle ja otan läppärin syliini. Puhelin vieressä, vesimuki pöydällä (en juo kahvia), siinä käden ulottuvilla, ettei tarvitse nousta mihinkään. Valkoinen paperi. Ah, jos jostain arjessani erityisen kovasti nautin, niin tästä. Pää niin täynnä ajatuksia, surisevia ja kiemurtavia kuin mehiläispesässä. Jatkuvaa sinkoilua sinne tänne. Idea sieltä, toinen täältä, ahaa, tuosta pitää kirjoittaa, vitsit, onpa mielenkiintoinen ajatus, tästä pitää pohtia pidempään, tämä kyllä nyt muistiin, että palaan siihen myöhemmin, okei, noinkin voi siis ajatella, onpa mielenkiintoista ja inspiroivaa, ai, tuota pitää pohtia tarkemmin, mikä olikaan se pieni hetki eilen, josta piti kirjoittaa, se ohikiitävä välähdys, joka avasi kokonaan uuden polun ja ajatuspadon, miten voikaan olla niin tai näin, miksen ole sitä tajunnut aiemmin? Kaikki se, ihan vaan siinä, omassa päässä. Niin monia asioita, niin ...