Introverttisynttärit 1

Päivänä muutamana pohdimme lasten synttäreitä. Niissä riittää päänvaivaa kerrakseen: kutsuako lapsen kavereita? Montako? Yhtä aikaa toisten vieraiden kanssa vai erikseen? Entä jos lapsi itse ei halua järjestää kaverisynttäreitä? Kokeeko lapsi paineita, että pitäisi kutsua, jos ei halua? Entä kun kaveri kutsuu synttäreille ja ei halua mennä? Tai jos vähän tuntemattomampi kaveri kutsuu synttäreille? Pitääkö kavereille olla jotkin lahjat? Pitääkö synttäreitä varten vuokrata joku sisäleikkipuisto tai järjestää muuta ohjelmaa? Vähemmästäkin pientä äitiparkaa hirvittää. (Varsinkaan jos ei satu erityisemmin pitämään lastenjuhlista.) Mutta ihan yhtä lailla myös lasta voi hirvittää ajatus isoista kaverisynttäreistä.

Koska pohdittavaa kertyi sen verran paljon, teksti on jaettu suosiolla kahteen osaan: lapsen näkökulmaan (Millaista on olla introverttiherkkis-lapsena toisten lasten synttäreillä? Kutsua toisia omiin juhliini?) ja äidin näkökulmaan (Millaista on olla introverttiherkkis-äitinä lasten synttäreillä? Järjestää kaverisynttäreitä omille lapsilleen?) Juttu jatkuu siis vielä toisessa osassa.

 

Meillä kaverisynttäripähkäily on onneksi ratkennut itsestään: Vanhempi pojista ei halua kutsua kavereita synttäreille. Hänestä tuntuu jotenkin vastenmieliseltä ajatus, että he tulisivat kotiimme, leikkimään hänen tavaroillaan ja sotkemaan hänen huonettaan. Ei siksi, ettei hän pitäisi kutsutuista lapsista, vaan siksi, että heidän tunkeutuminen hänen henkilökohtaiselle turvareviirilleen tuntuu kohtuuttoman vaikealta. Koulussa tai muualla leikit kyllä sujuvat. Hän haluaa juhlia synttäreitä vain omalla tutulla porukalla ilman ylimääräistä säätämistä. Ymmärrän ajatuksen loogisuuden.

Eräässä Mikko Mallikas-kirjassa on erittäin osuva kuvaus lasten synttärijuhlista, nimenomaan lapsen näkökulmasta kirjoitettuna. Mikon täti haluaa järjestää lapselle suuret ja hienot juhlat, joihin kutsutaan koko luokka. (Siksi että niin kuuluu tehdä.)  Mikko on asiasta kauhuissaan, ja haluaisi viettää juhlia ihan vain parhaiden kavereidensa kanssa. Täti kuitenkin järjestää juhlat Mikon estelyistä huolimatta. Juhlista tulee aivan hirveät! Lapset riehaantuvat, riitaantuvat ja Mikkoa itkettää, miksi hänen synttäripäivästään piti tulla näin kurja ja kamala? Miksi pitää olla tässä melussa ja sekamelskassa? Tätikin tajuaa virheensä. Viimein Mikko saa kutsua kaksi parasta kaveriaan juhliin, joissa he istuvat pöydän alla juomassa mehua. Ihan parhaat juhlat!

Onko juhliin pakko kutsua koko luokka? Lapsen mielestä ei todellakaan. Olisin itsekin ollut aivan kauhuissani, jos joku olisi tällaista minulle lapsena ehdotellut. Niistä juhlista en olisi kyllä selvinnyt. Pari lähintä kaveria, muutama sukulainen, mehua ja pullaa.

Koko luokan kutsumisesta tulee joka tapauksessa vääntö: joku kokee jäävänsä ulkopuolelle, jos kaikkia ei kutsuta, ja jos ei kutsuta, lapsi on petturi, kun ei koko luokkaa kutsu hauskanpitoon. Aina joku pahoittaa mielensä kuitenkin, viimeistään kutsua saamattoman lapsen äiti, vaikka lapsi itse ei olisi edes halunnut koko juhliin.

Jos kutsua ei käy, useimmiten syy ei välttämättä ole tarkoituksellinen ryhmän ulkopuolelle jättäminen tai kiusaaminen, vaan kyse on yksinkertaisesti siitä, että kaikkien kanssa ei vain ole kiva leikkiä. Jos päiväkodissa Jari-Juhani kiusaa ja potkii joka päivä päähän, tuskin häntä halutaan omaan kotiinkaan kiusaamaan ja potkimaan päähän. Tuskin hänestä mikään herran enkeli kuoriutuu ihan vain siksi, että saa kutsun puolitutun kaverin juhliin. Eiköhän useimmiten kiusaaminen tapahdu enemminkin siihen toiseen suuntaan. Jos kutsuminen kuitenkin tapahtuu tahallisesti niin, että joku jää ulkopuolelle kiusaamistarkoituksessa, asiaan pitää puuttua ja syitä selvitellä lapsen kanssa. Tässäkään tapauksessa koko luokan kutsuminen ei ollut hyvä idea. Mutta jos lapsi itse haluaa valita pari parasta kaveriaan, tehdä kutsun huomaamattomasti, niin kaikki ok. Jos lapsi ei halua kutsua luokaltaan ketään, sekin on ok. Kaikki eivät halua ja sitäkin näkemystä pitää kunnioittaa.

Jos lapsi viettää päivänsä samanikäisistä, aivan täysin erilaisista random-tyypeistä kootun ryhmän kanssa, ei se välttämättä tarkoita sitä, että hän haluaisi viettää myös vapaa-aikaansa juuri näiden tyyppien kanssa. Kaverit voivat olla ihan muualla, tai ryhmästä vain pari tyyppiä voi lukea kavereiksi. Miksi siis heidät täytyy kutsua juhliin? Kutsuuko aikuinen synttäreilleen koko työyhteisönsä ja naapurinsa? Koko harrastusjumpparyhmänsä? Miksi?! On kohteliasta toki ottaa kaikki leikkiin mukaan ja ystävällinen voi olla pahimmalle vihamiehelleenkin, mutta mielestäni raja menee aina radikaalisti siinä, keitä on pakko kutsua omaan kotiini leikkimään omilla tavaroilla.

Lapseni kammoaa synttärikutsuja, eikä halua koskaan osallistua. Mielestäni on väärin pakottaa lasta menemään kutsuille, jos tämä ei kirveelläkään haluaisi sinne mennä. Vaikka koko muu luokka onkin kutsuttu, on aivan ok jäädä juhlista pois. Kaveri tai kaverin äiti voi pettyä, mutta aina ei voi mitään. Synttäreiden on tarkoitus olla kivoja tapahtumia, ei kauhukammio. Jos kaveri on tarpeeksi hyvä, lapsi voi harkita menevänsä, vaikka juhlat muuten kammoksuttaisivatkin. Toisinaan voi koetella vähän omia rajojaan, ja useimmiten voi olla ihan kivaakin. Mutta mikään pakko ei ole, jos oksennus nousee kurkkuun jo pelkästä ajatuksesta.

Aikuisen mielestä voi olla täysin mielipuolista jäädä pois hauskoista kekkereistä, mutta lapselle ne voivat näyttäytyä aivan eri valossa. ”Eihän toisia ihmisiä tarvitse pelätä! Nehän ovat vain synttärit!” Niinpä. Pelätä ei lähtökohtaisesti tarvitse, mutta pelkkä epämukavuus voi riittää. Ja aikuisen on aivan turha sanella, mitä lapsi saa tuntea ja mitä ei. Lapselle paniikki voi olla mitä totisinta totta. Introvertti, herkkä ja ujo lapsi voi olla pelkästä ajatuksesta paniikin partaalla: meteliä, iso joukko outoja lapsia, tuntematon paikka, outoja hajuja, makuja ja leikkejä. Pelkästään jo ajatus siitä, ettei tiedä mitä joutuu syömään, voi olla jollekin herkälle lapselle liikaa. Ei ehkä pelota, mutta juhlien jälkeen takki on ihan tyhjä. Jos se on sitä aikuisella, miten lapsella, joka ei vielä kunnolla osaa säädellä ja havainnoida omia tuntemuksiaan ja ymmärtää niitä?

Lapsena en itsekään erityisemmin ihastunut synttärikutsuista, ja yritin keksiä mitä tahansa veruketta, ettei olisi ollut pakko mennä. Lähimpien kavereiden juhliin toki menin, koska tunsin heidät ja tiesin, mihin olen menossa. Jännitti silti. Jännitin usein juhlia niin, että en pystynyt juhlissa syömään mitään, ja stressi laukesi vasta, kun pääsin kotimatkalle. Juhlissa saattoi silti olla ihan kivaakin, mutta muistan, että oli joka tapauksessa aina vaikeaa keskittyä. En tuolloin toki osannut rauhoitella itseäni enkä ymmärtänyt, mistä paniikki johtui. Oli hirveän vaikeaa mennä juhliin, joissa oli paljon lapsia, meteliä ja hälinää, ja juhlat tapahtuivat vielä ympäristössä, jota en tuntenut. Minun on ollut aina vaikeuksia mennä isoon porukkaan, josta osaa en välttämättä tunne. Juhlissa näitä tuntemattomia useimmiten oli ainakin joku, ja kaikkien kanssa olisi pitänyt kyetä leikkimään sormia napsauttamalla. Olisin tarvinnut paljon enemmän aikaa ja tutustumista, etukäteen tietoa lapsista ja meiltä odotetuista leikeistä ja kilpailuista. Koin leikkimieliset kisailut useimmiten hankalina, sillä niissä joutui osoittamaan nokkeluuttaan tai taitojaan muiden edessä. Jännitystilassa helpotkin asiat ovat yllättävän vaikeita. 

En oikein koskaan ymmärtänyt, miksi muiden lasten vanhemmat olettivat, että kasa eri kaveripiireistä poimittuja lapsia haluavat automaattisesti leikkiä keskenään ja tulevat hienosti toimeen. En halunnut tutustua kaverieni kavereihin, vaan leikkiä kaverini kanssa, mielellään kahdestaan. En tiennyt, miksi minun olisi pitänyt innostua pariviestistä jonkun tuntemattoman tyypin kanssa, ihan vain siksi että olimme abouttiarallaa samanikäiset ja samaa sukupuolta. Kaikkien kanssa ei vain synkkaa, ja jos synkkaakin, tarvitsen suhteen kehittelemiseen huomattavasti enemmän aikaa kuin pari tuntia yhteisen synttärikakun äärellä. Mietin muutenkin, miksi lapsia tungettiin aina väkisin yhteen, jos heitä ei haluttanut tutustua toisiinsa? Eihän aikuisenkaan ole pakko tutustua toiseen aikuiseen, siksi että sattuu olemaan samanikäinen ja samaa sukupuolta? Kohtelias ja ystävällinen voi olla, mutta ei ole oikein olettaa, että heti meistä tulee ylimmät ystävät.

Lapsi tarvitsee AIKAA. Mutta sitä ei parin tunnin synttärijuhlissa ole. Vasta kun lapsi pääsee vauhtiin, pitääkin lähteä jo kotiin. Toiset lapset ystävystyvät jo heti ulko-ovella ja tarvitsevat vain yhteisen kakun päästäkseen leikin alkuun. Mutta kaikki eivät ole niin sosiaalisia, ja saattavat vaatia ihan hirveän pitkän ajan siihen, että pääsee jotenkin tapahtumiin mukaan.  

On myös väärin olettaa, että lapsi, joka seisoo jähmettyneenä huoneen nurkassa, eikä uskalla ottaa osaa yhteenkään kilpailuun tai leikkiin tai uskalla maistaa kohtalaisen turvallista jäätelöä, ei nauttisi juhlista. Lapsi voi kokea, että juhlissa oli valtavan kivaa, hurjan jännää, kivoja juttuja ja kivoja ihmisiä! Hänen olemuksensa voi olla täysin jähmeä ulkoapäin tarkasteltuna, mutta oman päänsä sisällä hän voi olla hyvinkin mukana juhlissa: jännittää pakettien avaamista, riemuita hauskoista kilpailuista ja pitää ihanan näköisen jäätelökakun ulkonäöstä. Mutta hän ei halua osallistua. Hänelle riittää, että saa katsella syrjästä: olla mukana olematta fyysisesti mukana. Tällaista lasta ei missään tapauksessa saa pakottaa mukaan. Hänellä voi olla aivan hurjan mukavaa siinä seisoskellessa. Useimmiten ehkä mukavampaakin. Kannattaa kuulostella tarkalla korvalla, onko seisoskelu lapselle itselleen ok, vai onko hän oikeasti niin jäässä, ettei vain uskalla mennä mukaan, vaikka kovasti haluaisi. Kysy, älä oleta. Äläkä ainakaan tuomitse hänen toimintatapaansa vääräksi ja käske mennä vain reippaasti mukaan. Helpommin sanottu kuin tehty, jos jalat ovat liimautuneet lattiaan.

Olen itse ollut elämäni aikana mukana monissa tosi hyvissä juhlissa, joissa en välttämättä ole lausunut montaakaan sanaa, tehnyt mainittavasti muuta kuin istunut ja seuraillut sivusta, siemaillut limpparia. Juhlat on silti saattaneet olla parhaat pitkään aikaan ja olen kokenut saavani niistä paljon. Vaikka ilme ei värähdä, saatan sisäisesti kuplia ilosta hyvinkin voimakkaasti ja tuntea olevani osa porukkaa.

Lapselle voi myöhemmin koitua ongelmaksi se, että hänet koetaan tylsänä seurana jähmeytensä vuoksi. Uusia kutsuja ei tule, vaikka lapsi olisi nauttinut täysin siemauksin. Seuraavalla kerralla hän olisi ehkä uskaltanut jopa onkimaan, seuraavalla kerralla ehkä jo syömään yhden pikkuleivän. Mutta kutsuja ei enää tule, koska ulkoapäin näytti siltä, että lapsella oli aivan kamalaa, hän oli umpimielinen eikä pitänyt mistään mitä juhlissa oli. Kuka sellaisen kutsuu uudestaan? Tiedän, miten jatkuva kieltäytyminen ja patsaan esittäminen vähentää ajan saatossa kutsuja. Suurin osa ei harmita lainkaan, mutta valitettavasti vähenevät myös ne, joissa oli mukavaa. Onhan se toisaalta oma valinta, mutta toisaalta asia, johon ei oikein hirveästi voi vaikuttaa. Ei voi muuttua pariksi tunniksi sosiaaliperhoseksi, jos ei ole sellainen. Mielestäni on myös väärin esittää ja teeskennellä jotain muuta. Pellen roolista voi saada vain lisää kutsuja ja aneluja tulla mukaan hauskuuttamaan muita, vaikka ei oikeasti yhtään nappaisi. Kumpi parempi, mene ja tiedä. Lapsi ei kuitenkaan vielä osaa ajatella näin mutkikkaita kuvioita kovinkaan kauaskantoisesti.

Juhlissa voi olla melua ja riehuntaa, leikkejä, joista lapsi ei pidä ja jotka stressaavat. Joku ääniherkkä lapsi saattaa pelätä ilmapalloja kuollakseen, mikä on jo yksi hyvä syy jäädä pois jonkun synttärikutsuilta. Minä pelkäsin ilmapalloja, ja pelkään edelleen. Lapsena joissain juhlissa oli ohjelmassa ilmapallon poksauttelua. Just! Meinasi siinä mennä kuusivuotiaalla pissa housuun. Aikuisia vain nauratti, kun joku piteli korviaan. Ja juustonaksut, ne muuten haisee oksennukselle, joten älä välttämättä sijoita erityisherkkänenäistä lasta istumaan koko illaksi juustonaksukulhon ääreen. Olisi siis ihan hyvä olla jonkinlaista käryä siitä, millaisia lapsia juhliin on tulossa. Kaikkien mielestä ”yleisesti hauska” ei ole välttämättä hauskaa.

Nykyisin synttärikutsut eivät rajoitu vain omaan kotiin, vaan mitä suuremmissa määrin sisäleikkipuistoihin ja muihin hirvityksiin. (Näistä lisää äiti-osiossa.) Lapsena olisi ollut aivan jäätävää mennä sellaisiin juhliin. Onneksi tuohon aikaan ei ollut mahdollista mennä kiipeilemään Frozen-teemalla tai riehumaan trampoliiniparkkiin merirosvoksi pukeutuneena. Yhteinen rento puuhastelu voi vapauttaa toki jähmeimmänkin lapsen, tai saada viimeistään pissaamaan housuunsa. Jos ei pidä fyysisistä aktiviteeteistä, ei varmaankaan järin rentoudu jättimäisessä trampoliinipuistossa, jossa on kolmekymmentä muuta riehujaa. Jotka eivät anna yhtään aikaa, väistele tai joita ei pätkääkään kiinnosta, tuntuuko samalla alustalla pomppiminen toisesta jokseenkin epämiellyttävältä. (Tuntuu, erittäin.) Olin kerran lapsena hampurilaispaikan juhlissa ja mietin koko illan, jokohan ne synttärit kohta alkavat? Ja edelleen: osalle tällaiset juhlat sopivat kuin nenä päähän, mutta älä oleta, että se introverttiherkkis-lapsi välttämättä riemusta kiljuen osallistuu näihin karkeloihin.

Sen sijaan vaikkapa yhteinen lautapelihetki tai muu rauhallinen aktiviteetti voi hyvinkin sopia tällaisille lapsille: kaikki pääsevät mukaan ainakin jollain tasolla, ainakin sivustaseuraajan roolissa jos ei muuten halua peliin osallistua. Yhteinen mielekäs tekeminen voi kuitenkin lievittää jännitystä ja ulkopuolisuuden tunnetta. Itsekin pidin (ja pidän edelleen todella paljon) pakopelityyppisestä aivopähkäilystä ja koodinpurusta, jota voi tehdä kuitenkin porukalla, en niinkään aktiivisesta seinäkiipeilystä tai laser-ammunnasta (anna mun kaikki kestää!). (Tässäpä myös siis vinkki työpaikan hyvinvointipäivään: kuinka moni porukasta on näitä ”hiljaisia lapsia”, kuinka moni rymyaktiivi?)

Jos puhutaan lapsen tasolle menemisestä, niin synttäreillä sitä todellakin tarvittaisiin paljon enemmän. Vanhemmista on yleensä kiva järkätä kaikenlaista vänkää, erikoista ja hauskaa, mutta lapsen näkökulma saattaa olla ihan toinen. Ei aina tarvitse tehdä niin kuin muut, jos se ei ole itselle luontainen tapa viettää synttärijuhlia. Eikä tarvitse mennä trampoliinipuistoon synttäreille, jos se ei tunnu kivalta. On eri asia vähän jännittää ja hermoilla, mutta silti haluta mennä, kuin se, että jähmettyy jo pelkästä ajatuksesta suolapatsaaksi.

Tuntuuko lapsesta, että hänen synttärinsä ovat toisten rinnalla ihan tylsät? Tuntuuko toisten lasten mielestä ”tavalliset” juhlat ihan tylsiltä? Ei välttämättä. Kuten missä tahansa tilaisuudessa, mielestäni sosiaaliset suhteet ovat ne, jotka ratkaisevat. (Halusimmepa niin tai emme.) Jos seura on hyvää, ja siitä aidosti nauttii, mikä tahansa suolatikkujen syönti voi olla maailman parasta viihdettä. Edes trampoliinipuisto ei pelasta, jos porukka ei soi yhteen. Maailman upein sokerikuorrutuskakku ei pelasta, ellei sitä syömässä ole ne parhaat kaverit, lähimmät tuttavat ja oma perhe. Kenenkään lapsen suosiota ei osteta jättimäisillä kaverilahjakarkkipusseilla, ellei toisesta oikeasti ja aidosti pidä. Parhaimmat juhlat ovat sellaiset, joissa ei tarvitse esittää mitään roolia, edes synttärisankarin, vaikka olisikin Batmaniksi pukeutunut. Lapsen parhaat synttärit voi syntyä siis vaikka pihateltassa, kunhan seura on juuri oikeaa ja juhlat juuri lapsen näköiset. Juokoon vaikka mehua pöydän alla äidin ja isin kanssa, jos lapsen mielestä niin järjestetään vuosisadan ihanimmat, parhaimmat ja huipuimmat bileet. Ihan sama, mitä kaverin äiti on asiasta mieltä.