Mittailuja ja suorituksia

Jos jotakin kirjaa suosittelin ihan kaikille kansalaisille pakolliseksi, niin se olisi Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt. Rakastuin tähän kirjaan heti ensimmäisestä sivusta alkaen! Tämä on kirja, joka ihan jokaisen tulisi lukea, ihan vaan sen vuoksi, että voisimme edes vähän paremmin ja suorittaisimme edes hiukkasen vähemmän. 

Kolu lataa suoraa ja kaunistelematta pitkän listan asioita, joiden vuoksi me kaikki olemme koko ajan niin väsyneitä. Osui ja upposi! Kolu ei tarjoile kirjassaan meditaatio-opastusta oman mielen rauhoittamiseen, vaan kirjoittaa auki ne sadattuhannet ihmeelliset kiemurat, joita me luulemme kuuluvan hyvään elämään. Hän kertoo myös erittäin havainnollistavien esimerkkien avulla, miten turhaa suorittamista voi karsia. Rakastuin kirjaan oikeastaan juuri esitystavan vuoksi: ei yritetä asettua jotenkin toisen yläpuolelle neuvomaan ja ohjeistamaan, miten kenenkin tulisi elämäänsä elää, vaan asiat tuodaan lukijan mutusteltaviksi (toisinaan jopa sangen) surkuhupaisien esimerkkien kautta.

Moneen kertaan tekstiä lukiessani mietin, että jos ihan ”tavallinen” elämä on jo näin stressaavaa ja monimutkaista, niin sitä se todellakin voi olla introvertille erityisherkälle, joka vielä kelaa ne kaikki asiat kolmeen kertaan, märehtii ja pureskelee ja ottaa kaiken niin suurella voimalla ja sydämellä vastaan. Jos näistä tämän kirjan vinkeistä edes osa jäisi johonkin muistilokeroon, osaisi ehkä ottaa hieman lunkimmin.

Kolu aloittaa kirjansa lainauksella Antti Tuiskun kappaleesta Mä hiihdän:

”Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli,

onks sen jälkeen uusi mäki?

Onks sen jälkeen uusi mäki?”

 

Olen itsekin joskus kuunnellut tätä Tuiskun kappaletta ja todennut, miten taidokkaasti se osaa vangita suorituskeskeisyyden eetoksen tähän yhteen lauseeseen. Kun sen mäen takana on aina se seuraava mäki. Ihan sama kuinka paljon suorittaa, pinnistää ja ponnistaa, tulee aina se uusi mäki ja uusi mutka. Aavistuksen turhauttavaa.

Kolu pohtii kirjassaan hyvin monen eri näkökulman kautta, miksi elämästä on tehty jostain syystä niin suorittamiskeskeistä. Täytyisi olla jotenkin tietynlainen, tehdä tietynlaisia asioita ja tietyssä aikataulussa. Mennä kohti jotain parempaa, hienompaa ja tavoitella koko ajan kilvan onnellista elämää. Jota ei koskaan ehkä kuitenkaan tule. Silti me vain hiihdämme hikihatussa menemään, vaikka emme tiedä edes miksi ja ketä varten. Suoritamme ihan pelkästä suorittamisen ilosta, siksi että pääsee näyttämään toisille, että pärjää. On hyvä, arvokas ihminen.

Ennen lapsia ajattelin äitiyden olevan kohtalaisen leppoista lasten kanssa leikkimistä. Raskaaksi tullessani tajusin, että äitiys onkin maraton, jonka loppua ei näy. Syö oikein, liiku oikein, seuraa sitä tätä ja tuota mittaria. Neuvolassa meinasi tulla pissat housuun jo pelkästä punnituksesta ja siitä paineesta, että onkohan pissassa taas sokeria. Ymmärrän, että näitä tehdään lapsen hyvinvoinnin takia, mutta eivät ne ainakaan äidin stressiä hirveästi vähennä. Ja kun lapsi saadaan maailmaan, alkaa seuraava suoritus: syötä oikein, anna tarpeeksi virikkeitä, näillä välineillä ja ohjeilla onnistut. Kerhoissa vertaillaan kilvan lapsia. Koulussa. Päiväkodissa. Jos et tee tätä ja tuota, lapsesi elämä on pilalla ja tuhoon tuomittu. Jos et itse tee sitä ja tätä, olet huono äiti.

Ehkä se on vain kirjoitettu ihmisen perimään ja biologiaan: vain pystyvät pärjäävät ja pääsevät hankkimaan jälkeläisiä. Vain pystyvät säilyvät hengissä, koska jaksavat päivästä toiseen etsiä uusia ruoka-apajia, vaeltaa uusille alueille, hoitaa ja suorittaa. Eläinmaailma on julmaa, mutta siellä ei sentään supista selän takana, vertailla ulkonäköä Tinderissä, vertailla automerkkiä ja sohvan väritystä. Välillä miettii, onko siunaus vai kirous, että ihminen osaa ajatella niin monimutkaisesti. 

Olen yrittänyt räpistellä vastavirtaan, mutta ei sille voi mitään, että virta vie silti välillä mennessään. Unohtaa, että suorittaa taas jonkun toisen vuoksi, painaa menemään tajuamatta edes miksi. Kiirehtii johonkin, mitä ei ole eikä tule. Asioiden pitää tapahtua PAM PAM PAM, jotta sitten jotain. Mutta mitä? En tiedä. Onneksi välillä muistaa hypätä pois juoksupyörästä ja juosta ihan itse: Tänään vaan tuijottelen kattoa tai kudon sukkaa, koska haluan niin tehdä. Tänään en mene lenkille, koska haluan tehdä jotain muuta. Tänään menen lenkille, koska siivous ehtii odottaa huomiseen, tai ylihuomiseen. Teen tämän siksi, että itse niin haluan, enkä siksi, että niin yleensä on tapana tehdä.

Yksi parhaimmista oivalluksistani Kolun kirjassa oli nimenomaan muistutus, että nykyään kaikki vapaa-aika ja harrastuksetkin on valjastettu suorituksiin. Ei ole ihan sama mitä tekee, vaan sen täytyy olla kehittävää ja johtaa johonkin. Lapsen täytyy aloittaa harrastus hyvissä ajoin niin, että siitä tulee isona ammattilaisjääkiekkoilija. On mitattava askeleita, jotta tietää, kuinka paljon on liikkunut. Ei ole enää kovin montaa tyyppiä, jolla ei olisi jonkinlaista älylaitetta mittaamassa kierroksia. (Okei, myönnän että itse käytän välillä sovellusta, joka piirtää minulle lenkkeilyreitin. Mutta useimmiten unohdan laittaa sen päälle, tai sammuttaa tullessani. Joten en kovinkaan luota sen lukemiin. Ja teen sen oikeastaan vain siksi, että on kiva katsoa kartasta, millaisen lenkin olen tehnyt ja kuinka pitkä siitä tuli. En siksi, että kyttäisin kuukauden saavutuksia.)

Ja joo joo, ymmärrän senkin, että tällaiset systeemit motivoivat liikkumaan ja elämään terveellisemmin. Itse olen vielä ainakin toistaiseksi nähnyt näissä pelkän stressipommin: on ihan hirveän työlästä hankkia mittari, ladata se käyttökuntoon, asentaa sata sovellusta ja säätää siihen kaikki omat systeemit ja kouluttaa mittari siihen, että se mittaa edes kohtalaisen oikein tekemiäni asioita. Sitä täytyy tarkastaa säännöllisesti ja jos en olekaan tänään tehnyt toivottuja asioita, se patistelee lenkille tai tekemään jotain muuta todella ärsyttävää. Ja sitten on huono omatunto koko ajan, jos ei tee niin kuin pitäisi. En todellakaan halua, että KELLO sanelee minulle, mitä minun pitää milloinkin tehdä. Minulle riittää liikunnasta tuleva hyvä ja STRESSITÖN olo. Jos liikunnasta tai mistä tahansa muustakin asiasta tulee stressin aihe, se ei ole enää hyvä juttu.

Samasta syystä en käy kuntosalilla enkä hiihdä. Anteeksi, että olen huono suomalainen, kun en tykkää kansallisurheilulajistamme. Ja anteeksi mahamakkara, että sulattelen sinua väärällä tavalla. Tanssimalla, enkä tekemällä vatsapepputreeniä jossain sikakalliissa telineessä.

Aloin opetella soittamaan ukulelea joskus vuosi sitten. Jotkut ihmettelivät, että olenko ihan kajahtanut, koska eihän siinä nyt ole mitään JÄRKEÄ. No ei niin! Oppiakin pitää näköjään siksi, että siitä on jotain hyötyä, ei siksi että se olisi ihan vaan hauskaa. En ole menossa esittelemään taitojani mihinkään. Minusta on vaan kiva soitella kotona itsekseni Postimies Patea ja Krokotiilirokkia. Jos se tuottaa iloa minulle, niin mielestäni se täyttää juurikin sen harrastuksen idean. Opettelin kutomaan kirjoneulesukkia, koska halusin itselleni juuri tietynlaiset villasukat. En sen takia, että pääsisin brassailemaan johonkin neuleyhteisöön tai lyömään taidoillani jotenkin rahoiksi.

Ehkä olen sitten laiska, hedonistinen milleniaali-sukupolven edustaja, mutta joka tapauksessa sillä tavalla elämä on paljon stressittömämpää ja pysyn paremmin optimaalisessa vireessä. Niin se nyt vaan on. Jos haluaa pitää päänsä, on pakko jossain kohti laskea rimaa.

Ihmisellä on ilmeisesti valtaisa tarve saada muutettua kaikki mitattavaan muotoon. Sitä kautta asioita on ehkä helpompi hahmottaa ja ymmärtää. Lokeroida ja vertailla. Opiskeluaikoina ärsytti, että kaikkea saattoi selkeästi tunkea johonkin taulukkoon ja laatia niistä keskiarvoja ja mediaaneja. Olin enempi kiinnostunut ihmisten tarinoista ja subjektiivisista kokemuksista, en siitä, kuinka hyvin niitä saattoi asetella johonkin janalle ja yhdistellä lokeroiksi. Kun tein sivuainetta lääkiksen puolelle, olisi tehnyt välillä mieli kiljua, että hoitakaa nyt hyvät ihmiset sitä IHMISTÄ, älkääkä tuijotelko vaan niitä numeroita! Ihminen on kone, jonka crp, verenpaine, verensokeri ja painoindeksi kertovat, voiko se hyvin vai ei. (Tästä lääketieteen mittamaniasta olisi paljonkin sanottavaa, mutta jätetään se toiseen kertaan.) Mittaamiselle on paikkansa, mutta ei kai jokaista maailman asiaa tarvitse mitata? Joskus voi kai luottaa siihen omaan oloon ja tuntemuksiin, vaikka toiset ei niihin luottaisikaan tai niitä näkisikään.

Ehkä tämäkin on joku biologinen ominaisuus, jolle emme oikein voi mitään. Täytyy tilastoida, kuka pärjää ja kuka ei. Jos ei mitään muuta, niin sitten mitataan ja lasketaan sometykkäyksiä. Aina löytyy kyllä jotain kehitettävää kohtaa, jossa ei ihan yllä muiden tasolle. 

Mutta pitääkö yltää? Ja miksi pitää? En usko, että meidän eloonjääntimme on enää tässä maailmanajassa enää kiinni siitä, pärjääkö ihan jokaisella elämänalueella parhaalla mahdollisella tavalla. Vähän kehnommallakin saavutuksella saa siirrettyä geeniperimäänsä eteenpäin. Hengissä selvitään kyllä pikkuisen vähemmälläkin vouhottamisella. Mutta ehkä ihminen on edelleen niin kiinni kivikautisessa taistelumoodissaan, ettei pääse siitä millään järkeilyllä irti. 

Toivottavasti joku muukin Kolun vinkeistä jää takaraivoon ja pääsee toteuttamisasteelle saakka. Ei haittaisi kyllä yhtään. Tämän kirjan teemoihin tulee takuulla palattua vielä monen monta kertaa. Ja tekisi tosiaan hyvää ihan itse kullekin. En usko, että kellään on niin stressivapaata elämää, etteikö siitä riittäisi pari stressipistettä poistettavaksi.

Hieman stressittömämpää ja virkistävää kevään odottelua! 😎

 

- Laura

 

Eeva Kolun kirja Korkeintaan vähän väsynyt löytyy kirjallisuusluettelostamme. Jos etsiskelet muita suorittamis/kiire/stressiaihepiiriin sopivia tekstejämme, niitä voisivat olla esim. Tietynlaisen yksilön vaatimus, Kasvioppia herkkis-orkideoille ja  ”Äiti oota!”