Introvertti-äidin kerhokammotuksia

Neuvolassa kysyttiin heti ensimmäisellä tapaamisella, olinko kiinnostunut esikkokerhosta. Muistan sen totaalisen hämmennyksen. En ollut tutustunut edes vauvaani vielä kunnolla, saanut juuri ja juuri jotenkin arjen pyörimään syöttöineen ja vaipanvaihtoineen ja toipunut edes jollain tasolla synnytyksestä niin, että saatoin istua jo ihan kohtalaisesti. Olisiko pitänyt mennä johonkin kerhoon tuntemattomien äitien kanssa ja yrittää jotenkin yhdistää siihen vielä vauvanhoito? En todellakaan ollut kiinnostunut, ja totesin, että ehkä sitten vähän myöhemmin, kun saadaan tämä homma vähän paremmin alulle…

Menimme esikkokerhoon vasta kun poikani oli puolen vuoden ikäinen. Siis syksyllä, kun ryhmä aloitti jälleen kesätauon jälkeen. En olisi ikinä voinut mennä kerhoon kesken vuoden, vaan ainoa mahdollinen aika oli aloittaa silloin, kun ehkä jotkut muutkin aloittivat. Toki kerhoon olisi voinut mennä ihan milloin vain, mutta en sietänyt ajatusta siitä, että olisin sillä kerralla ollut vauvoineni ainoa uusi tyyppi. Lisäksi koin, että siihen mennessä olin myös kerännyt tarpeeksi rohkeutta tavata muita äitejä, vaihtaa vaippaa vieraassa ympäristössä ja selviytyä ehkä kiemurtelevan ja maitoa pärskivän lapseni kanssa niin, että en sotkisi koko kerhotilaa ja kastelisi ainoaa kuivaa paitaani. Päätimme siis kokeilla.

Olin aluksi toiveikas mahdollisten äitikavereiden suhteen (ja onneksi yksi löytyikin). Uskoin neuvolatädin sinnikkääseen ohjaukseen, että kerho olisi meille varmasti hyväksi ja saisin sieltä paljon vertaistukea ja olisi kivaa, kun lapsellekin olisi leikkikavereita, näkisi muita vauvoja. Neuvolatäti tuntui olevan jo huolissaan, kun emme harrastaneet mitään, möhjötimme päivät kotona kahdestaan. Ei riittänyt, että lauloimme, tanssimme, kuuntelimme musiikkia, luimme kirjoja ja loruja, ulkoilimme joka päivä pitkiä lenkkejä. Piti olla sosiaalisia kontakteja. Muuten näivettyisi äiti ja vauva. En vain oikein ymmärtänyt miksi. Oli kerrankin ihan kivaa olla kotona ilman jokapäiväistä vaatimusta tavata ihmisiä. Toki helistimen heilutus oli tässä vaiheessa alkanut hieman kyllästyttää ja olisi ollut kiva jutella jonkin järjellisen tyypin kanssa jostain järkevästä. Kotona juttukaverilta sai vastaukseksi pelkkää kuolaa, pörinää, maitopuklua ja epämääräistä kälkätystä, eikä hänen kanssaan oikein voinut pohdiskella pienen vauvan temperamenttia ja lähikehityksen vyöhykkeitä.

Kävimme kerhossa aluksi melko säännöllisesti, mutta pikkuhiljaa aloin kokea kerhon tuovan arkeeni enemmän stressiä kuin iloa. Päiväunet olivat aina väärään aikaan, enkä kokenut kovin suurta yhteenkuuluvuutta toisten äitien kanssa. Usein leikimme keskenämme jossain nurkassa parkkitalolla sillä aikaa, kun toiset äidit kertailivat synnytysmuistojaan ja kyselivät, milloin lapsi saa syödä itse lusikalla. Koin nämä keskustelut välillä melko tyhjänpäiväisiksi, enkä kokenut joukossa olevan kovinkaan monta äitiä, joiden kanssa olisin ollut samalla aaltopituudella. Muutamia sentään löytyi, ja heidän kanssaan olikin mukava vaihtaa kuulumisia. Mutta pelkästään sen takia koin melko työläänä lähteä kerhoon kitisevän lapsen kanssa, joka ehti juuri nukahtaa vaunuihin ennen kuin pääsimme kerhon pihaan. Koin ongelmalliseksi myös sen, että piti yhtä aikaa leikkiä vauvan kanssa ja keskustella asioista. Oli vaikeaa keskittyä kahteen asiaan yhtä aikaa.

Pian aloin ärsyyntyä myös äitien jatkuvaan vertailuun ja kilpailuun omista lapsistaan ja omista tekemisistään. Yksi vakuutteli sormiruokailun olevan ainoa oikea tie onneen ja jaksoi kerrasta toiseen jakaa erinomaisia ehdotuksiaan jokaiselle, joka oli (tai ei ollut) kiinnostunut kuulemaan.  Puhuimme piirtämisestä, niin heti oli joku hehkuttamassa värikylpyjä ja jotain mehiläisvahatusseja, joita lapsi voi maistella turvallisesti. Kaikkeen oli aina jokin mielipide ja yleensä kiivas sellainen: tee näin, älä noin, toi on ihan väärin, tää on oikea tapa. Pikkuhiljaa alkoi muotoa pieniä piirejä: ne äidit, jotka esittelivät touhukkaina lapsensa erinomaisuutta (”Me leivottiin tänään 6kk ikäisen lapsen kanssa sämpylöitä”, ”Meillä on neljä eri harrastusta: kaksi muskaria, värikylpy ja sanataidekerho, ai teillä ei oo vielä mitään?”, ”Meillä käytetään pottamerkkejä: kun pissattaa, niin vauva nostaa sormen ylös, niin sitten mennään potalle.”) ja heitä kiihkeästi seuraavia äitejä, jotka janosivat tietoa ja olivat valmiita kokeilemaan kaikkea mahdollista. Itse en kokenut kuuluvani mihinkään näistä piireistä.

Keskustelujen taso ja aiheet ketuttivat. Muistan eräänkin kerran keskustelleen siitä, että mikä on se oikea aika alkaa opettaa lasta syömään lusikalla. Ärsyynnyin keskustelusta aina niin totaalisesti, että leikimme taas loppuajan nurkassa parkkitalolla. Mielestäni ei ollut mitään tiettyä päivää, jolloin lapsi saa opetella syömään lusikalla. Olin antanut lapselleni lusikan, en tiedä yhtään liian aikaisin vai liian myöhään, mutta joka tapauksessa lapseni oli ensimmäisiä, jotka popsivat itse sosetta tyytyväisenä samaan aikaan kun toiset pähkäilivät ja listailivat sormiruokailun vai lusikkaruokailun etuja ja haittoja. Olen itse kyllä hyvinkin teoreettinen ja pohdiskelevainen luonne, mutta en todellakaan nähnyt aiheelliseksi alkaa rakentaa kovin suureellista teoriaa siitä, kannattaako lapselle antaa lusikkaa vai ei. Yritin luottaa omaan maalaisjärkeeni, sillä epäilin, ettei lapseni saisi muovilusikalla ja vierestä vahdittuna kovin paljon ruumiita aikaiseksi.

Oli myös äitejä, jotka käyttivät tolkuttomasti rahaa vauvanvaatteisiin. En ymmärtänyt, miksi vauvalle piti ostaa täsmälleen oikean sävyinen bolero, joka mahtuisi sille ehkä viikon verran, ja kirkkaan valkoinen pitsibody, joka olisi pilalla mustikkasoseesta heti ensimmäisen päivän jälkeen. Ymmärsin, että niillä oli jälleenmyyntiarvoa, mutta mietin, että eikö tilanne ollut joka tapauksessa aina plusmiinusnolla: jos ostan kolmenkympin bodyn ja myyn sen kahdella kympillä, jään vain kympin miinukselle. Jos ostan kolmen euron bodyn kirppikseltä, enkä saa sitä enää myytyä soppa- ja maitotahrojen takia, en jää miinukselle kuin kolme euroa. (Eikä tarvitse edes myydä koko paitaa.) Minun puolestani toki he saivat käyttää energiansa aivan mihin halusivat, mutta koin itselleni sen maailman jotenkin todella vieraaksi ja vaivaannuttavaksi. 

Pikkuhiljaa kerhokertamme vähenivät ja kun muutimme toiselle puolen kaupunkia pojan ollessa vähän yli yksivuotias, käynnit loppuivat kokonaan. Olin oikeastaan helpottunut, ettei tarvinnut enää vakuutella itselleen, kuinka hyväksi kerho meille olisi. Oli huojentavaa, kun ei tarvinnut aikatauluttaa päiväunia jonkin kerhon takia minuutilleen oikein eikä tarvinnut jauhaa samoja asioita kerrasta toiseen ihmisten kanssa, joiden kanssa en muuten olisi koskaan ollut missään tekemisissä. En oikein tajunnut, miksi lapsi olisi tehnyt meistä keskenään jotenkin sydänystäviä, kun muuten meillä ei tuntunut olevan kovinkaan paljon yhteistä.

Kävimme poikani kanssa myös muskarissa, ja koin sen mukavana harrasteena erityisesti sen vuoksi, että siellä keskityttiin tekemiseen: laulamiseen, loruttelemiseen ja piirissä kävelyyn. Ei ollut mitään painetta keskustella toisten kanssa, jos ei ollut sillä tuulella. Ei tarvinnut jakaa vaippa- ja pottavinkkejä, vaan sai vaan keskittyä laulamaan ja soittamaan marakassia vauvan kanssa. Poikani piti näistä käynneistä kovin ja oli ihanaa seurata hänen innostustaan.

Muskari olikin ainoa harrastuksemme siihen asti, kunnes toinen poikamme oli puolivuotias. Olimme leikkineet ja puuhailleet kotona, enkä ollut suoraan sanottuna koko vuonna kaivannut yhtäkään kerhoa. Syksyllä mietin pitkän tovin, ilmoittaudummeko johonkin perhekerhoon. En ollut asiasta lainkaan innostunut, mutta ajattelin hakea paikkaa kuitenkin. Ehkä isommalle pojalle olisi siellä jotain askartelua ja vähän erilaista leikkiä välillä. Saimme paikan ja lähdimme kokeilemaan sitä uudella innolla. Ehkä täällä kerhossa olisi enemmän samanhenkisiä äitejä?

Turha toivo. Heti parin kerran jälkeen tiesin, ettei tämäkään kokemus olisi yhtään sen parempi. Päiväunet olivat taas aivan väärässä paikassa. Emme ehtineet aamutoimiltamme koskaan tarpeeksi ajoissa kerhoon, joka alkoi siihen aikaan kun vasta heräsimme. Kerho loppui juuri ennen päiväunia niin, että lapset nukahtivat usein matkalla kärryihin ja kiljuivat ja huusivat kun heräsivät kesken unien. Päiväruokaa en halunnut raahata kerhoon, joten söimme leipää ja sosetta. Koko päivärytmi meni siis aina aivan sekaisin. Jos olisimme lähteneet aiemmin pois, emme olisi ehtineet olla kerhossa tuntiakaan. Enkä millään jaksanut rämpiä räntäsateessa tuplarattaita työntäen sen vuoksi että olisimme kerhossa vain puoli tuntia. Pelkästään lähtöön, pakkaamiseen ja kotiinpaluuseen meni enemmän aikaa kuin kerhossa yhteensä. Lopputuloksena oli vain kärttyisiä lapsia ja erittäin kettuuntunut ja väsynyt äiti.

Eikä samanhenkistä seuraa oikein taaskaan tuntunut löytyvän, sillä en kerta kaikkiaan jaksanut alkaa taas selostamaan, minkä merkkisiä vaippoja käytämme tai miksi ja milloin poikani oppi kääntymään. Olisin mielummin pohdiskellut syntyjä syviä, käydä haastavia psykologisia keskusteluja, mutta en jaksanut nähdä niin paljon vaivaa, että olisin kenenkään kanssa tutustunut niin pitkälle. Kaverisuhteiden luominen tuntui todella rasittavalta puuhalta, varsinkaan kun en kokenut ketään sellaiseksi, johon olisin jaksanut alkaa käyttää niin paljon energiaa.

Jätimme monta kertaa kerhon väliin, kun en vain jaksanut vääntäytyä sinne. Oli aivan liian työlästä raahautua kerhoon, enkä kokenut millään tavalla innostavaksi mennä sinne. En tuntenut ketään äitiä, en halunnut tutustua keneenkään, lapseni ei ollut kiinnostunut lainkaan toisista lapsista, vaan leikki aina itsekseen. Istuimme siis jälleen nurkassa, minä vauva sylissä ja isompi poika leikki jollain nukketalolla. Samaa saatoimme tehdä kotonakin ilman hirveää pakkaus- ja pukemisurakkaa. Kerhossa oli välillä jotain teemapäiviä, kuten satuhierontaa (poikani ei suostunut osallistumaan), virkkausta (osasin virkata kotona itsekin paljon muutakin kuin niitä isoäidin neliöitä, joita siellä opetettiin), laulutuokioita (olimme muskarissa jo laulaneet ne kaikki laulut) ja halloweenaskartelua (jossa äiti sai askarrella yksinään, koska lapsi ei osannut leikata saksilla ja inhosi sotkevaa liimaa).

Pidimme pitkän tauon, kunnes päätimme antaa vielä kerholle mahdollisuuden. Päiväunet olivat vaihtaneet paikkaa, joten päättelin että olisimme ehkä pirteämpiä kuin ennen. Lähdötkin sujuivat jo paremmin. Ja aloin kaivata oikeasti päiviini jotain muuta kuin lasten kanssa leikkimistä. Ehkä kerhossa olisi joitain uusia äitejä?

No joo. Kerhonohjaaja oli ainoastaan huolissaan ja kyseli, miksi emme olleet käyneet pitkään aikaan. Selittelin päiväunista, mutta en kehdannut sanoa, että emme tykänneet käydä kerhossa. En minä, eikä oikein lapsetkaan. Kyseli kovasti, mitä meille kuului, oliko kaikki hyvin. Että olisi muitakin kerhoja eri aikaan, eri päivinä, eri paikassa. Tulisimmeko sinne? Entä tähän toiseen ryhmään? Isompi poikakin voisi mennä jo omaan kerhoon, miksei haettu paikkaa sinne? Poikahan oli jo kolmevuotias, voisi hyvinkin jo mennä. Muistan, että lähdin kerhosta todella turhautuneena. En jaksanut millään selittää, että emme halua ikinäkoskaanmilloinkaan enää yhteenkään kerhoon enkä halunnut jakaa enää yhtään vaippavinkkiä yhdenkään äidin kanssa. Miksi oli niin vaikeaa ymmärtää, että joku halusi olla omasta tahdostaan lasten kanssa kotona?

Poikaani en laittanut yksin kerhoon, koska tiesin, ettei hän olisi siihen vielä valmis. Kysyin asiasta moneen kertaan, ja sain aina vastaukseksi tiukan ei. Ei, jos äiti ei tule mukaan. Tunsin kyllä poikani, joka oli kovin arka menemään vieraisiin paikkoihin vieraiden ihmisten kanssa. Eikä halunnut leikkiä toisten lasten kanssa, vaan yksikseen tai äidin kanssa. Eikä hän ollut kuitenkaan vasta kuin kolmivuotias. Koin, että kerhoon pakottaminen olisi ollut hänelle aivan liian iso stressi, eikä se tällöin olisi ollenkaan palvellut tarkoitustaan. Jos kerho olisi jatkuva stressin aihe ja sinne mentäisiin aina hammasta purren ja itkien, miksi sinne olisi pitänyt mennä ollenkaan. Koska olimme kuitenkin pienemmän pojan kanssa kotona, niin edes säilöpaikaksi en sitä voinut ottaa. Neuvolasta kyseltiin, eikö jo mene. Vastasin että ei, ei mene.

Pojat aloittivat avoimen varhaiskasvatuksen kerhossa, kun vanhempi poika oli neljä, nuorempi täytti juuri kaksi. Tuntui, että isompi oli nyt vasta valmis menemään kerhoon, kun pikkuvelikin tuli mukaan. Ja kaipasi selvästi päiviinsä jotain ohjattua toimintaa. Pienempi meni vain siksi, että isompikin meni. Jos jompikumpi olisi jäänyt pois, ei toinenkaan olisi halunnut mennä. Joten ilmoitin lapset kerhoon ja he aloittivat siellä hyvillä mielin ja innoissaan.

Ja tässä vaiheessa alkoi äidistäkin tuntua, että olisi aika korkea aika saada pieni hetki ihan omaa aikaa. Olin pusertanut neljä vuotta kotona, päivät pitkät lasten kanssa ja alkoi todellakin riittää. Tarvitsin ehdottomasti edes pienen hetken omaa aikaa, aikaa tehdä niitä asioita, joista itse pidin. En edes muistanut, mistä asioista olin pitänyt ennen lapsia: olinko lukenut joskus kokonaisen kirjan? Mitä muuta musiikkia olin kuunnellut kuin lastenlauluja? Olinko katsonut jonkin kokonaisen elokuvan? Kirjoittanut? Muistin hämärästi, että olin joskus kirjoittanut paljonkin. Tajusin, etten ollut tehnyt sitä vuosiin. Osaisinko edes enää? Mitä edes kirjoittaisin? Olisiko todellakin mahdollista lainata kirja kirjastosta ja saada luettua se loppuun ennen palautuspäivämäärää? Milloin olin käynyt viimeksi lenkillä ilman vaunuja tai tuplarattaita? Olinko milloin tehnyt ruokaa niin, että joku ei ollut koko ajan kauhalaatikossa sotkemassa? Olin aivan todella luksusta olla tyhjässä kodissa kokonaiset kolme tuntia, ihan vain siivota laatikoita ja keittää perunoita rauhassa. Kyllä, tällainen kerhotoiminta sopi minulle aivan erinomaisesti!

 

 - Laura

 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voihan Räkä! (Nuhaa, kuumetta ja flunssatautia)

Torikauhua ja nälkäkiukkua - herkkis-äiti markkinoilla

Herkkis-äiti jumppaa (vai eikö jumppaa - kas siinä pulma!)