Työelämä-tuumailuja, osa 1: Ammatinvalinnan palikoita

On ollut oikeastaan melko järkyttävää huomata, kuinka suuresti ne valinnat, joita on joskus nuorena tehnyt, vaikuttavat työelämässä niinkin pitkään. Siinä vaiheessa ratkaisut eivät tunnu isoilta, mutta niillä voi myöhemmin olla valtavan suuri merkitys, tahtoi tai ei.

Jo koululaisen harteille kasataan valtavan suuri vastuu siitä, millaiseksi tuleva työelämä muodostuu, vaikka tässä iässä ei vielä olisi mitään käryä siitä, millainen tyyppi edes itse on. Yläaste-ikäisen nuoren, jolla on vasta kalpea aavistus siitä, mistä mahdollisesti olisi kiinnostunut (saati nyt mitään tietoa siitä, millaisia töitä olisi sovelias tekemään), käsketään valita tuleva ammattinsa sadoista eri vaihtoehdoista. Jos asia on vielä hieman epäselvä, lukiosta voi saada muutaman lisävuoden aikaa miettiä.

Tässä vaiheessa toki on täytynyt jo tehdä ratkaisu sen suhteen, onko kykenevä suuntaamaan teoriapohjaisiin opintoihin vai olisiko sittenkin mieluummin käytännön tekijä? Jos kokemusta ei oikein ole kummastakaan, ei voi tietää. Tässä vaiheessa tehdyt valinnat eivät onneksi ole vielä peruuttamattomia, eikä ole niin vakavaa, jos vähän seilailee linjalta toiselle ja etsii sitä omaa juttuaan. Joillain voi tietysti tulla vastaan se, että toiset ikätoverit etenevät ja valmistuvat, kun itse on vielä ihan pihalla ja vasta aloittelemassa opintojaan. Tämä ei välttämättä kohenna nuoren epävarmaa itsetuntoa, vaikka itse tietäisikin, että eri vaihtoehtojen kokeilu oli itselle se ainoa ja oikea ratkaisu. Ohjauksessa voisi ehkä vielä tiukemmin painottaa, ettei ole niin vakavaa, jos ei heti tiedä kuka on ja mitä haluaa. Omasta urapolusta voi silti tulla aivan hyvä ja jopa parempi kuin niillä, jotka paahtavat miettimättä menemään. Ei ole millään tavalla väärin käyttää hetki itsensä tutkailuun ja oman juttunsa etsimiseen. 

Lukiovuosien aikana ei välttämättä vieläkään selviä, onko tuleva lääkäri vai elokuvaohjaaja. Näkemykset voivat olla hieman selkeämmät, mutta koska mitään käytännön kokemusta työelämästä ei vielä ole (kesätöiden lisäksi siis), on hyvin vaikeaa tietää, onko hakeutumassa oikealle alalle.

Lukiossa vastaan tulee myös toinen tiukka valinta: mitä aineita luet, sinne pääset opiskelemaan. Toisin sanoen, aikaa pohdintaan ei olekaan, vaan on heti alusta asti tiedettävä, mitä aineita aikoo lukea ja mitä niistä kirjoittaa hyvin arvosanoin. Ei ole ollenkaan sama mitä aineita luet, sillä niistä on kiinni koko jatko-opintosi. Jos et ole ensimmäisestä jaksosta asti valinnut pitkää matikkaa, fysiikkaa ja kemiaa, sinusta ei voi tulla lääkäriä. Jos vasta viimeisenä vuotena huomasit, että kielet olisivat intohimosi, on jo aivan liian myöhäistä alkaa opiskella venäjää, kiinaa tai italiaa. 

Olin itse lukiossa, jossa hyvin monet tietävät mihin ovat suuntaamassa ja hyvin monista tulee lääkäreitä ja opettajia. En tuntenut juuri ketään, joka olisi suunnannut muihin kuin yliopisto-opintoihin. Minä seilailin kurssilta toiselle ja mietiskelin, mikähän minusta tulisi. Ei ainakaan lääkäri eikä opettaja. Luin kursseja ihan vaan omasta mielenkiinnosta, sillä en voinut suunnata niitä mihinkään tiettyyn pääsykokeeseen. Mietin, että jos vaihdan pitkän matematiikan (jonka koin todella puisevana ja kamalana oppiaineena) lyhyeen, teenkö jotain todella peruuttamatonta? No, vaihdoin, eikä sillä ollut mitään merkitystä yhtään mihinkään omalla kohdallani, mutta jollain toisella olisi voinut olla. En lukiosta lähtiessäni vieläkään tiennyt, mitä haluan tehdä ja mitä opiskella, mutta olin valinnut kasvatustieteen siksi, että siinä sai lukea psykologiaa ja olin siitä kiinnostunut. Saisin ainakin jälleen 5 vuotta lisää miettimisaikaa.

Opinto-ohjauksella on tässä vaiheessa suuri rooli, mutta ainakin se opinto-ohjaus, jota meidän ikäluokkamme on saanut, ei ole ollut kovinkaan päämääräsuuntautunutta. Toivottavasti tällä hetkellä asiat ovat toisin. Emme pohtineet lainkaan sitä, millainen tyyppi olet, millaisia piirteitä ja ominaisuuksia juuri sinulla on? Kysyttiin kyllä vahvuuksia, mutta ne keskittyivät aina osaamiseen ja siihen, mitä on aiemmin tehnyt esimerkiksi kesätöissä. Ei puhuttu lainkaan siitä, onko ulospäinsuuntautunut vai ehkä enemmän itsenäisen työn tekijä? Onko uusissa tilanteissa vetäytyvä vai rohkeasti niitä kohti puskeva? Onko oma osaaminen enemmän suullista vai kirjallista laatua? Onko joitain asioita, joita kohti haluaisit mennä, mutta joihin sinulla ei ole tällä hetkellä vielä osaamista tai mahdollisuuksia? Mikä on tulevan työsi ja opiskelujesi motivaattori: palkka vai uudet kokemukset? Työn merkityksellisyys vai turvattu toimeentulo? Oletko pohtinut vielä lainkaan, näetkö tulevan urasi määrittelevän sinua ihmisenä ja rakennatko koko tulevaisuutesi tämän työvision varaan vai näkyykö siellä muita, merkittävämpiä asioita, kuten perhe? Sen sijaan kävimme läpi erilaisia aloja ja ammatteja, joihin niistä saattoi valmistua. Tutkimme eri linjoja, miten näihin koulutuksiin pääsee ja mitä aineita täytyy olla kirjoitettuna, että pääsykoe on ylipäätään realistinen mahdollisuus.

Vasta yliopistossa löi päälle tietoisuus siitä, että minun tulisi valmistua tästä johonkin TÖIHIN. Tajusin, ettei minusta tule opettajaa, koska en selviä luokan edessä enkä mitenkään jaksa paimentaa möliseviä lapsilaumoja. Minusta ei tule kouluttajaa samasta syystä. Eikä opinto-ohjaajaa. Ei edes työnhakuneuvojaa tai muuta asiakaspalveluihmistä. Vasta tässä vaiheessa aloin miettiä, kuka MINÄ olen ja mitä MINÄ haluan tehdä? MILLAINEN työntekijä olen? Mitkä ovat oikeasti vahvuuksiani ja mitkä mahdollisia esteitä, joilla voi olla merkitystä sen suhteen, millaista työtä voin tehdä? (Kuten vaikkapa se, että olen ujo, erittäin introvertti ja erityisherkkä tyyppi, joka juoksee ihmisiä kiljuen karkuun ja kaivautuu komeroon piiloon, kun ei kestä sitä meteliä ja päätöntä vuorovaikutusta.) Luojan kiitos, olin valinnut alan, josta todellakin olin kiinnostunut, ja vaikka sen työnäkymät olivat varsin heikot, olin löytänyt niitä asioita, joista pidin: opiskelun, psykologian ja kasvatuskysymykset. 

Opiskelualan vaihtamisesta ei ole tehty turhan helppoa, sillä haussa suositaan vasta lukiosta valmistuneita opiskelijoita. Jos lisäksi olet käyttänyt jo osan tukikuukausistani ”väärään” alaan, ne voivat loppua kesken, vaikket ole vielä valmistunutkaan. Jos olet jo suorittanut koko tutkinnon ja huomaat olevasi ihan väärällä alalla, on vaihtaminen toki mahdollista, mutta ei ollenkaan helppoa. Rahallista tukea ei tipu mistään suunnasta, jos sinulla on jo yksi käypä tutkinto. Saan kuulla kyllä toistuvasti työvoimatoimistosta, että minun on aivan turha opiskella enää yhtään mitään, koska minulla on jo yksi pitkä tutkinto. Ihan sama sille, vaikka se olisi aivan väärältä alalta. (No, onneksi ei ole.) 

Mitä ovat omat unelmasi ja mitä olet niiden eteen valmis tekemään? Tiirikainen (2016) kirjoittaa kirjassaan Ujon urakirja, miten omalla temperamentilla ja mieltymyksillä voi olla valtavan suuri merkitys, mitä alaa lähtee ylipäätään opiskelemaan tai millaisiin työtehtäviin on halukas pääsemään. Esimerkiksi ujon on siis jo hyvin varhaisessa vaiheessa päätettävä, toimiiko hän ujouttaan vastaan vai sen mukaan. Eli onko valmis laajentamaan reviiriään ja saavuttamaan joitain tiettyjä unelmiaan, vaikka se vaatisikin välillä rankkaa poistumista omalta mukavuusalueeltaan? Vai lähteekö mieluummin tavoittelemaan tehtäviä, jotka eivät ole oman jaksamisen kannalta niin haastavia ja väsyttäviä, kuten tehtävät, joissa ei ole niin paljon ihmiskontakteja? Kuinka paljon on siis valmis tekemään oman unelmansa eteen: kuinka paljon voi uhrata omasta jaksamisestaan siihen, että voi saavuttaa jonkin tietyn unelman vai onko unelma edes niin tärkeä, että sitä olisi valmis tavoittelemaan kaikesta epämukavuudesta huolimatta? (s.151-152.) Jos ujous (tai jokin muu voimakkaasti dominoiva piirre) on hyvin lamaannuttavaa tai tuntuu muodostuvan isoksi esteeksi jonkin asian suorittamisen kannalta, voi olla ylipäätään hyvin vaikeaa edes kuulla, mitä oikeasti itse haluaa: haluanko sitä mihin pystyn vai oikeasti jotain ihan muuta (s.154)?

Toisaalta intohimo omaan työhön voi vähentää työn sosiaalisuuden aiheuttamaa epämukavuutta. Esimerkiksi toisten auttaminen tai jatkuva uuden oppiminen luo merkitystä monelle työntekijälle ja näiden vuoksi he ovat valmiita sietämään epämukavuutta ja tavoittelemaan toimivampaa ja aktiivisempaa vuorovaikutusta. (Tiirikainen, 2016, 210-211.)

Väärällä alalla ja väärissä tehtävissä kytee aina loppuun palamisen mahdollisuus. Psykologi Katherine Benzinger on tutkinut falsifioinniksi nimitettyä ilmiötä: jos hiljaisempi työntekijä joutuu päivästä toiseen suoriutumaan sosiaalisuutta vaativissa tehtävissä, se voi pidemmällä aikataululla olla hyvinkin haitallista. Työntekijä joutuu jatkuvasti ikään kuin venyttämään persoonallisuuttaan ja voi jäädä jumiin itselleen vieraaseen rooliin. Loppuun palaminen johtuu siis ennen kaikkea persoonallisuustyypin ja ammattiroolin ristiriidasta. Tilannetta helpottaa, jos saa vapaa-ajallaan olla roolissa, joka on todelliselle luonteenlaadulle sopiva. Tämän vuoksi jo ammatinvalintavaiheessa voi joutua vakavasti miettimään, ovatko työtehtävät itselle sopivia vai ei. (Jonkman, 2018, 206-207.) Ongelmana on usein se, ettei tiedä ennen kuin on kokeillut.

Olisi hyvin mielenkiintoista kuulla, kuinka moni loppuun palaminen ja ammatinvaihtaminen on johtunut juurikin siitä, että oma persoona ja luontainen temperamentti ei ole ollut työtehtävään sopiva? Miten tätä ristiriitaa voitaisiin ratkaista paremmin jo ennen kuin se pääsee edes syntymään? Eli jo siinä vaiheessa, kun vasta ollaan aloittamassa ja pohtimassa omaa uraa? Jos näitä kysymyksiä ei kysy itseltään kuin vasta uupuneena, on menettänyt jo monta hyvää työvuotta kärvistellen ja stressaantuen, vaikka olisi voinut alun perin jo suunnata ihan muualle. Koskaan ei onneksi ole liian myöhäistä, vaikka helppoa se ei välttämättä ole. Mahdollista kyllä. Jos olisin itse esimerkiksi jo lukioaikoinani tiennyt olevani erityisherkkä introvertti, en olisi ehkä niin moneen kertaan hakannut päätä seinään ja miettinyt, mitä perustavanlaatuista vikaa minussa on, kun en halua asiakaspalvelutöihin. Olisi ollut ehkä helpompaa suunnata jo lähtökohtaisesti omaa polkuaan paremmin tiettyyn suuntaan. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 

Mitä enemmän pääsee kokeilemaan, sitä paremmin muodostuu käsitys siitä, mitä osaa ja mitkä ovat ne omat vahvuudet. Ei ole väärin kokeilla ja erehtyä. Nykymalli kuitenkin suosii suoralinjaista etenemistä, liialliselle pohdinnalle ja kokeilemiselle ei jää juurikaan tilaa. En puhu mielelläni heikkouksista, mutta haasteita voi olla, ja nekin on tärkeää tiedostaa ja hyväksyä. Jos kykenee suoriutumaan vaativasta asiakaspalvelusta 24/7, on vähintään yhtä tärkeää latautua vapaa-ajallaan omassa rauhassa. Ehkä ihminen osaa luontaisesti hakeutua niille aloille, jotka itseä kiinnostavat ja jotka tuntuvat itselle sopivan haastavilta, mutta en usko, että näiden asioiden pohtimisesta kuitenkaan olisi haittaa. Erityisesti juuri nuorena, jolloin käsitys omasta itsestä alkaa vasta muodostua. 

Erityisen tärkeää on muistuttaa ammatinvalintavaiheessa, ettei mikään yksittäinen piirre, kuten vaikkapa ujous (oli se sitten kuinka dominoiva piirre tahansa!) määrittele yksin sitä, mitä ihmisestä voi tulla ja mihin hän vielä voi päästä. Unelmat on tehty toteutettaviksi! Ei riitä, että listaa paperille vahvuuksia, vaan niitä pitää KÄYTTÄÄ niin, että mahdolliset haasteet ja esteet tasoittuvat. Ehkä voin korostaa muita piirteitäni niin, ettei kukaan edes huomaa puutteita. Siispä jälleen rakentelemaan: opi rakentamaan omat palikkasi niin, että pärjäät ilman liiallista väsymistä ja työelämästäkin tulee juuri itsesi näköistä ja -tuntuista. Se lienee tärkein taito myös työelämässä.

-         -  Laura

 

Tässä käytetyt lähteet (Tiirikainen ja Jonkman) löytyvät kirjallisuuslistastamme. Sieltä löytyy myös monia muita työelämään liittyviä teoksia, kannattaa käydä vilkaisemassa!