Kasvioppia herkkis-orkideoille


Tammikuisen päivän kirkkautta uhmaten suuntasimme lenkille ilman aurinkolaseja (valoherkiltä henkilöiltä melko huono päätös) ja pohdimme sitä, miten stressaavaa elämä oikeastaan onkaan tällaisena herkkis-tyyppinä. 

Keskustelu lähti oikeastaan liikkeelle amerikkalaisen lastenlääkäri Tom Boycen kirjan herättämistä ajatuksista. (Boyce, T. (2020). Orkidea vai voikukka?) Kirjassaan hän jaottelee lapset voikukkiin ja orkideoihin. En ala tässä käymään teoriaa sen enempää läpi, mutta lyhyesti tiivistettynä voikukat pärjäävät hyvin ja kukoistavat missä tahansa, orkideat sen sijaan ovat vaativampia ja kukoistavat parhaiten vain tietynlaisissa olosuhteissa. Voikukat ovat joustavia ”perus”lapsia, joille jokapäiväinen elämä ei ole kovinkaan suuren stressin eikä analysoinnin aihe. He vain mennä porskuttelevat sen suuremmin huolehtimatta asioista. Orkideat ovat sen sijaan herkkiä lapsia, jotka kitkuttelevat stressaantuneina väärässä maastossa tai puhkeavat loisteliaasti kukkaansa oikeanlaisessa ympäristössä (eli silloin, kun heidän herkkyytensä ja sen tuomat vahvuudet ymmärretään). Näiden kuvausten perusteella lukeudumme molemmat vahvasti orkidea-heimoon.

Totesimme, että orkideana, eli herkkänä lapsena ja aikuisena eläminen on oikeastaan jatkuvaa stressiä. Boyce kuvailee kirjassaan paljon sitä, miten orkideaparat voivat huonosti huonossa elinympäristössä, mutta mietimme, ettei elinympäristön tarvitse olla edes mitenkään erikoinen, vaan ihan hyvä ja tavallinenkin riittää. Olisi hurjan mielenkiintoista päästä välillä käymään voikukkatyypin pään sisällä ja kokea, millaista elämä olisi ilman jatkuvaa pää-liikennettä, pohtimista, ärsyketulvaa ja oman itsensä analysointia. Sitä ei edes huomaa, koska se on niin kiinteä osa omaa elämää, ja on ollut sitä ihan syntymästä saakka. On hyvin vaikeaa kuvitella, millaista elämä olisi ilman sitä. Mutta olisi hyvin mielenkiintoista tietää, olisi elämä kuinka paljon huolettomampaa ja vähemmän stressaavaa ilman, että joka ikistä käännettä joutuisi vatvomaan ja miettimään? Vai olisiko se?

Oletamme että olisi, sillä tuntemiemme voikukkien voi olla välillä todella vaikea ymmärtää, miksi meidän pitää nähdä niin hirveästi vaivaa jokaisen asian eteen: miksei voi vain mennä ja olla? Mutta ei se mene niin. Herkän tyypin astuessa huoneeseen hän analysoi siitä jokaisen sentin ja keräilee itseensä kaikkien muiden tunnelmat. Tarkkailee ja analysoi syrjästä ihmisten välistä vuorovaikutusta, keräilee siitä muistiinsa osasia ja pohdiskelee niitä. Pohtii, mitä rivien välissä sanottiin tai jätettiin sanomatta. Hän kyllästyy totaalisesti puuduttavaan sääkeskusteluun ja jää sen sijaan mittailemaan taulujen asentoa ja puhekumppanin äänensävyn värejä. Siinä missä voikukka ei muista tilanteesta yhtään mitään, orkidea osaa kyllä luetella olennaisia tai vähemmän olennaisia yksityiskohtia, sillä hän saattaa muistaa niistä itselle merkitykselliset hyvinkin tarkkaan vielä vuosien päästä: katse, äänensävy, liike, erikoisesti sanottu asia, tuoksu, maku, tunne. Tämän herkkis-orkidea tekee tietysti huomaamattaan, sillä hän nyt vain on sellainen, kävelevä analysointiautomaatti.

Herkkis-orkidea on tämän ominaislaatunsa vuoksi eräänlainen kävelevä stressipallo, jolle jokainen päivä tuottaa tietyllä tavalla stressiä: toisena enemmän, toisena vähemmän. Jokaisena hetkenä hän ponnistelee sopeutuakseen muiden ihmisten seuraan ja käyttäytyäkseen järkevästi. Jos ei mitään muuta, niin päässä on menossa pingisottelu edellisestä, nykyisestä ja tulevista keskusteluista. Vaikka kuinka ahdistaisi, hän ei voi jättää soittamatta tärkeää puhelua tai menemättä töihin. Tämä yhteiskunta vain pyörii sillä tavalla, ja siihen on pakko sopeutua. Pelkkä kiljuva lapsi tai samassa kaupan hyllyvälissä oleva puolituttu tuottaa herkkis-orkidealle valtavan stressipiikin. On pakko maata lapsen kanssa leikkihuoneen lattialla, vaikka pää näivettyisi alivirityksestä tai juostava pää kolmantena jalkana asioilla, vaikka oikeasti mieli tekisi lukea kirjaa peiton alla. Elämä on aivan jatkuvaa tasapainoilua ja nuorallatanssia sen kanssa, että saisi päänsä pidettyä sopivalla viritystasolla: ei liikaa, mutta ei liian vähän. Niin, että ajatukset pysyvät aisoissa ja ärsykekaaos hallinnassa, mutta niin, että ajateltavaa ja pohdittavaa on tarpeeksi. Aivot suorastaan sammuvat ilman sitä. Jos voikukalle polttomoottorina toimivat toiset ihmiset, työnteko ja perusporskuttelu, herkkis-orkidealle polttovoimaa ovat omat ajatukset ja analysointi. Mutta se lipsahtaa helposti liiallisuuden puolelle, varsinkin jos ärsykkeitä tulee liikaa monesta suunnasta. Tai se voi painua liian alas, jolloin koko tyyppi nuukahtaa kuin kukka ilman vettä. Orkidea on siis hyvin vaativa: sopivasti, jotta kukoistus pysyisi yllä. Miten tämä on mahdollista hektisessä arjessa? Eipä juuri mitenkään. Joka minuutti hän yrittää sopeuttaa oman taajuutensa sopivalle tasolle niin, että elämä olisi mahdollisimman sujuvaa ja vähästressistä. Rauhoittaa itsensä niin, ettei alkaisi käymään ylikierroksilla, toisin sanoen stressata liikaa asioista, joista toiset eivät tiedä yhtään mitään.

Mikä on oikeastaan stressin mittari? Jos kysytään, onko sinulla stressiä, mitä tähän pitäisi vastata? Kyllä, orkidea elää jatkuvassa pienessä stressivärinässä. (Paitsi silloin kun saa olla yksin villasukat jalassa lukemassa kirjaa viltin alla.) Lapsiperheen arjessa elämä on jatkuvaa taistele- tai pakene-reaktioiden sarjaa: milloin joku on tippumassa tuolilta, räpsyttelee taskulamppua, kaataa pussillisen jauhoja keittiön lattialle, huutaa pyyhkimään. Hae, tuo, vie, muista, anna. On kivaa olla kaivattu ja tarvittu, mutta herkkis-orkidea-äiti on melkoisessa pesulingossa suurimman osan päivästä. Ja tässähän oli vain kotiosuus, töistä ei puhuttu vielä mitään. Että kyllä, stressiä riittää. Mutta ei ehkä sellaista stressiä, jota kysyjä on kysynyt. Kysyjä on useimmiten itse voikukka, jolle stressi tarkoittaa lähinnä sitä, että joku omainen on kuollut, talonrakennus tai muutto kesken, oma tai lapsen terveys vaarassa, parisuhteessa ongelmia, töissä liikaa tekemistä. Sellaiselle on todella vaikeaa mennä muotoilemaan, että joo, on mulla ehkä vähän stressiä nyt siitä, kun töissä se yks tyyppi sanoi että… Tai että kun pitäis soittaa yks puhelu, niin oon siihen tässä valmistautunut kolme päivää… Perus-stressivärinä ei ole yleisellä mittapuulla mitään stressiä, vaan se on sitä normaalia elämää. Joka voikukalle siis ei aiheuta minkäänlaista ongelmaa. Mutta voiko siitä olla haittaa, jos se on jokapäiväistä? Onko siis voikukan ja orkidean stressikäyrät ihan erilaiset ja pelkästään sen vuoksi, että he ovat niin erilaisia ja tulkitsevat kaikki tilanteet niin eri tavoin?

Jos vaihtaisimme päitä, veikkaan, että olisi voikukalla melkoisen totuttelemista siihen ajatussirkukseen, mikä orkidealle on ihan arkipäivää. Entä jos saisinkin elää päivän voikukkana, olisiko se ehkä liiankin tylsää? Orkidean aivot todennäköisesti näivettyisivät aivan liikaa siitä, ettei ärsykkeitä ole tarpeeksi. Kuinka paljon voikukkien ärsykkeitä pitäisi ylipäätään kerätä, että kiintiö tulisi täyteen? Olemmehan tottuneet siihen, että kannamme säkkikaupalla kaikkia maailman ongelmia ja mietittäviä asioita mukanamme. Jos niitä ei olisi, mitä pitäisi tehdä? Varmaan vähintään hypätä laskuvarjolla tai harrastaa syvänmeren sukellusta, jotta saisi edes jollain tavalla tarpeeksi aistimuksia ja pohdittavaa. Nythän emme niitä tarvitse, sillä pelkkä tavallinen arkipäiväkin on pullollaan haasteita. Emme kaipaa mitään temppuratoja, sillä pelkässä kauppareissussa voi olla temppurataa ihan tarpeeksi.  

Voikukka miettii, että nytkö siellä orkideat keräilee säälipisteitä siitä, miten stressaavaa heidän elämänsä on. Että onhan heilläkin. No väärin. Ei olla täällä säälipisteitä keräilemässä, vaan tässäkin pätee se orkideojen nurinkurisuus ja samalla koko homman hienous: se piirre mikä tuottaa haastetta muualla, voi oikeassa ympäristössä saada aikaan niin kauniita kukkia, ettei perusvoikukalla ole siitä aavistustakaan. Silloin kun sopiva viritystila onnistuu, vain taivas on rajana. Orkidea tietää täsmälleen, mitä tarkoittaa flow ja niin kupliva innostus, että se tärisyttää koko kehoa. Mitä tarkoittaa se olotila, jolloin erityisherkkyydestä on pelkkää hyötyä? Voi voikukkaset kun tietäisittekin kuinka monella aistilla, tunteella ja vivahteella tätä elämää voi elää! En takuulla vaihtaisi ihanaa orkideaminääni mihinkään tasapaksuun voikukkamössöön. Elämä olisi ehkä hieman stressittömämpää, mutta samalla niin tuhat kertaa tylsempää ja tasaisempaa. Ja näin elämä on toki myös paljon halvempaa: benjihyppyfiiliksen saa jo menemällä uuteen työpaikkaan, työhaastattelu käy karuselliajelusta, vierailu puolituttujen luona puolimaratonista.

Jos, armas lukijamme, olet orkidea, tiedät varmasti täsmälleen, mitä tässä yritin selittää. Tosin stressipallona singahtelu voi olla monelle jo niin tuttua ja arkipäiväistä, ettei sitä tule edes ajatelleeksi. Jokainen kuitenkin tietää sen olotilan, jolloin hieman liian suureksi päässyt stressi laukeaa. Jos olotilan osaisi huomioida tarpeeksi ajoissa, rauhoittuminenkin olisi helpompaa. Välttyisimme niin monelta uupumukselta ja väsymiseltä jo pelkästään sillä, että uskaltaisimme kuunnella itseämme. Koska olemme orkideoja, meitä täytyy hoitaa orkideojen ohjeen mukaan.

Sen sijaan, jos armas lukijamme oletkin voikukka, voi olla että mietit koko ajan, että mistä ihmeestä nyt taas höpistään. Sinulle tiivistyksenä: voikukan joustavuuden vuoksi hänen liikkumatilansa on melko laaja ja hänellä on helpompi pysyä hyvässä, tai ainakin kelvollisessa vireessä, vaikka hän hieman poikkeaisikin totutusta. Toisin sanoen, stressikäyräkin alkaa piiputtaa vasta hieman pidemmällä. Sen sijaan orkidea seilaa koko ajan kapealla nuoralla, joka on hänen optimaalinen viritystilansa. Kallistus puoleen tai toiseen on huono ja aiheuttaa helposti liiallista tai liian alhaista virittymistä. Jos orkidea pysyy narulla, kaikki menee loistavasti. Voikukalla sen sijaan on varaa seilata polullaan hieman sivuunkin, ja silti jälki on yleensä vähintään keskinkertaista.

Olitpa sitten kumpi tahansa, parhainta jälkeä syntyy seurailemalla omalle lajilleen sopivia kasvuohjeita ja erityisesti kuuntelemalla itseään. Orkidean ei kannata yrittää olla voikukka eikä päinvastoin, sillä se ei ole mahdollista. Ole juuri se mikä olet ja etsi oma paras viritystilasi, se maasto missä kukoistat kaikkein kauneimmin.

Muiden teemojen tiimoilta palaamme Boycen kukkasiin vielä myöhemminkin. Jos et ole kiinnostunut kasviopista, pelkkä erityisherkkyyteen tutustuminen ajaa saman asian.

 

Ihanaa talvea! Muistakaa aurinkolasit!  😎

 

-Laura

 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voihan Räkä! (Nuhaa, kuumetta ja flunssatautia)

Torikauhua ja nälkäkiukkua - herkkis-äiti markkinoilla

Herkkis-äiti jumppaa (vai eikö jumppaa - kas siinä pulma!)