"Äiti oota!"

                          

Odottelin poikaani hammaslääkärissä. Ekaluokkalainen pötkötteli penkissään vailla huolen häivää. (Toki hän oli varmistellut tuttuun tapaansa ensin koko aamupäivän, että eihän siellä sitten mitään pistellä ja kerrannut koko hammaslääkärikäynnin moneen kertaan läpi, mitä milloin ja missä. Varmistuttuaan asiasta hän sai ottaa lunkisti ja kuulemma oli varsin kovin nauttinut olostaan ja hammaslääkärin hyvänmakuisista hanskoista.) Minä olin varustautunut tunnin mittaiseen pinnoitukseen kirjalla ja asettauduin tuoliini mukavasti lukemaan sitä. Hammaslääkäri huuteli välillä minulle väliaikatietoja (”Ei tässä enää kauan mene!”, ”Kyllä me kohta aletaan olla valmiita!”) ihan niin kuin minulla olisi ollut hirveä kiire johonkin. Ei kyllä ollut. Olin varustautunut todellakin lukemaan kirjaa tunnin ja olin oikeastaan varsin harmissani, kun homma olikin suoritettu jo neljänkymmenen minuutin kuluttua.

On välillä vaikeaa ymmärtää, mihin ihmisillä on niin hirvittävä kiire. Minulle odottaminen ei ole kovinkaan suuri ongelma, varsinkaan jos olen varautunut siihen. Jos lähden kauppaan ruuhka-aikaan, tiedän, että joudun jonottamaan. Voin lueskella lehtien otsikoita ja katsella, mitä toiset lappaavat kauppahihnalle. Kun lähden odottamaan terveyskeskuksen akuuttivastaanotolle, otan kirjan ja eväät mukaan, koska tiedän istuvani siellä seuraavat kolme tuntia. Jatkuvasti valitetaan esimerkiksi siitä, miksi päivystyksessä pitää odottaa tuntikaupalla. Olen itse ollut päivystyksessä kymmeniä kertoja, ja todellakin TIEDÄN, että siellä kestää. Ei se tule koskaan yllätyksenä. Otan kassillisen ruokaa mukaan, laturin, kirjan, sanaristikon. Silloin, kun on oikeasti todella huonossa kunnossa, odottaminen ei ole kovinkaan mukavaa ja toivoisi, että saisi vain lääkitykset päälle ja pääsisi nukkumaan. Mutta silti on pakko odottaa. Sekin on vain asia, joka on hyväksyttävä. Asia ei valittamisella ja ympäriämpäri ryntäilyllä miksikään muutu, korkeintaan vie enemmän aikaa. En voi tilanteelle mitään, mutta voin parhaani mukaan yrittää ajatella, että nyt ollaan taas hieman lähempänä edistystä. Kyllä jo kohta, ollaan selvitty jo näin pitkään, ollaan taas pikkuisen lähempänä. Ja onneksi minulla on pääni, jossa voi askarrella kaikenlaista sillä aikaa kun odottaa. Yritän tehdä odottamisesta sitä omaa aikaa: nyt minulla on pieni hetki aikaa lukea tai kutoa rauhassa.

Mieheni on odottamisessa vielä minuakin mestarillisempi. Hänelle ei tuota minkäänlaista ongelmaa istua vaikka kokonaista päivää ihan vain katselemassa muita ihmisiä ja odottamassa. Toisinaan hän harmitteleekin, että menipäs aika taas ihan liian nopeasti, olisi ollut kivaa vielä vähän aikaa odotella. Hän oikein haluaa viedä nuorempaa poikaa tanssitunnille, koska siinä saa luvan kanssa odotella (tosin vain vaivaiset puolituntia). Äitini on myös varsinainen odottelun mestari: sukankutimet ja kahvitermos mukaan. Mieheni usein vitsaileekin, että joko teidän porukat on siellä paria tuntia ennen odottamassa kahvitermoksen ja pullien kanssa?  

Mutta rajansa odottamisellakin. Kotona jatkuva odottelu on varsin tuskallista. Poikien yksi yleisimmistä lauseista on: ”Äiti oota!” Olen vastannut tuhansia ja tuhansia kertoja, että enhän minä juuri muuta täällä teekään kuin odotan teitä. Voi hyvänen aika. Vaikka pystyn odottelemaan kaupassa tai terveyskeskuksessa, asia on kotona aivan eri. Olen puuhissani varsin nopeatempoinen. Pidän siitä että asiat tulevat tehdyksi ja ne tehdään heti. PAM PAM PAM ja sen jälkeen on aikaa vetää lonkkaa. Pojilla ja miehelläni sen sijaan on aivan päinvastainen käsitys asioista. He vetävät lonkkaa ensin ja hoitavat asiat sitten viimeisellä minuutilla PAM PAM PAM. Tässä vaiheessa olen jo tyystin hermoraunio. Pari tuntia ennen lähtöä alan vihjailemaan, että kohta on sitten lähtö. Joo joo. Itse olen valmis ollut valmis jo ajat sitten ja istun jo takki päällä selailemassa facebookin uutispäivityksiä, kun toiset vasta havahtuvat sohvalta, että ai, pitikö johonkin lähteä? Olen jo pihalla, kun mieheni lähtee suihkuun ja vanhempi poika alkaa miettiä, pitäisikö käydä pissalla vai ei. Nuorempi poika on aika sutjakka toimissaan, kun pääsee vauhtiin. Hän pukee vaatteet päälle ja tulee kanssani odottelemaan. Seuraavaksi tulee mieheni, joka on viidessä minuutissa tehnyt lähtötoimet. Viimeisenä valmis on ekaluokkalainen, meistä tempoltaan kaikkein hitain, jolla ei ole koskaan kiire yhtään mihinkään. Hän makoilee eteisen lattialla, pohdiskelee päivän polttavia kysymyksiä, analysoi sukan väriä ja käy vielä varmuuden vuoksi vilkaisemassa, mikä olikaan se eilisen tehtävän ratkaisu. Rapsuttelee roskaa matosta ja käy kirjoittamassa vielä pari muistilistaa. Voi hyvää päivää.

Meni monta vuotta, ennen kuin tajusin, mistä tämä jatkuva ärsytys johtuu. Ja tajusin, että nimenomaan siitä, että meillä kaikilla on aivan erilainen käsitys ajasta ja siitä, millä tempolla ja missä järjestyksessä asiat hoidetaan. Yritän pitää hermoni kurissa, mutta silti löydän itseni joka päivä ärsyyntymässä siitä, että kukaan ei taaskaan ole valmiina. Oma tapani ei ole ilmeisestikään ainoa oikea, sillä, yllättävää kyllä, myös mieheni ja nuorempi poika joutuvat yleensä ihan kohtalaisen hyvin lähtemään matkaan, vaikka venyttävätkin asiat sille viimeiselle minuutille. Eniten hermojani raastaa tämä itse rauhallisuus, joka vasta viimeisellä minuutilla huomaa, että oho, pitäisi varmaan kohta olla koulussa. Myöhästynyt hän ei ole onneksi vielä kertaakaan, sillä olemmehan me muut jo niin hyvissä ajoin valmiina, että myös aikaa tähän vetelehtimiseen yleensä jää, ainakin vähän. (Itsehän hyvin harvoin myöhästyn yhtään mistään, vaan olen yleensä aina etuajassa.)

Joka päivä sitä jaksaa aina uudestaan ja uudestaan ihmetellä, miten on mahdollista elää niin erilaisten kellojen tahtiin. Tuntuu, että koko ajan vain odottelee niitä muita. On hirvittävän rankkaa joka päivä sanoa samoista asioista, vaikka tiedän, etten voi toisten rytmiä mitenkään muuttaa. Tämäkin tieto jo onneksi vähän auttaa. Poikani on tolkuttoman hidas liikkeissään ja en voi sille kerta kaikkiaan mitään. Sekin on vain hyväksyttävä ja koittaa muuttaa omia ja koko perheen rutiineja niin, että vitkuttelullekin olisi aikaa. Aamuherätystä on aikaistettu jo monta kertaa, jotta jäisi paremmin aikaa analysoida sitä leivänpäällys-makkaraa. On koitettava muistaa, että toisilla on tapana tehdä asiat eri järjestyksessä kuin minulla, mutta sekin on ihan ok. Ainoa mitä voin tehdä, on yrittää muuttaa omaa käsitystäni ja suhtautumistani asiaan. Siihen menee varmasti vielä aikaa, mutta työn alla on. Voisin ehkä myös kotitöissä yrittää paremmin muistaa, että asiat tulee usein tehtyä illallakin, eikä niitä tarvitse välttämättä tehdä heti aamulla ensimmäiseksi, kuten itselläni on tapana. Voisin yrittää sen sijaan ottaa oppia tästä pojastani, joka jaksaa kiinnostua ihan kaikesta juuri tässä hetkessä: ihmetellä sitä maton roskaa, kerätä koulumatkalta ihania kiviä, kuvata puhelimella vesisadetta. Ei tarvitsisi kiirehtiä odottamaan, vaan olla ihan vaan tässä.

Odotellaan sitä joulua, ja yritetään täysin palkein nauttia siitä odottelusta. Luetaan vaikka vähän kirjaa ja koitetaan muistaa, että kyllä se joulu tulee hätiköimättä. Nautitaan valoista, tuoksuista ja tunnelmasta. Se on jo taas pikkuisen lähempänä.💝

 

-Laura