Tietynlaisen yksilön vaatimus

Tässä ajassa ja tässä maailmassa on hyvin vaikeaa olla törmäämättä siihen, että aina pitäisi olla jokin tietynlainen. Odotuksia ja neuvoja satelee sieltä ja täältä: näin laihdut, näin saat pirteyttä arkeen, näin voimaannut, näin vähennät stressiä, näin syöt oikein, näin pääset eroon jännittämisestä, näin sinusta tulee varma puhuja, näin pärjäät työhaastattelussa, näin rikastut, näin saat lisää rohkeutta ja näin sinun tulee elämääsi elää. Kaunis ajatus ehkä, ja monet niksit tulevat varmasti tarpeeseen ja käyttöön. Hieman ylipainoa kerryttänyt kotiäiti ilahtuu varmasti elämäntapaohjeista ja dieettivinkeistä, joilla epämääräisenä hyllynä kengurupussi saadaan katoamaan. Todella pahasta jännityksestä kärsivä voi saada paljonkin apua hengitysharjoituksista ja uusista ajattelumalleista, jotta selviäisi työpaikan esiintymistilanteista kunnialla. Ei näissä siis sinänsä mitään ongelmaa. Mutta jossain siellä taustalla on kuitenkin aina se sama kysymys: enkö taaskaan kelpaa tällaisena, pitäisikö muuttua joksikin toiseksi? 

Kyllä pitäisi. TIETYNLAISEKSI tyypiksi. Sellaiseksi, joka menestyy, pärjää ja porskuttaa aina ja kaikkialla.

Ongelmaksi vain muodostuu se, että tätä tietynlaista tyyppiä ei ole olemassakaan. Vaatimukset muuttuvat koko ajan ja kaikissa elämänvaiheissa. Olit millainen hyvänsä, on aina joku tilanne tai paikka, jossa et ole sopiva. Jos olet luonteeltasi puhelias ja tulet joustavasti toimeen missä tilanteessa tahansa, olet aivan varmasti jollain muulla tavalla vääränlainen: Ehkä liian epäsiisti tai huoleton, myöhästyt aina ja joka paikasta? Entä jos olet avaruusfysiikan laitoksen professori, oman alasi guru ja tietäjä, mutta saat paniikkikohtauksen pelkästä ajatuksesta, että omaa tietämystään pitäisi esitellä yleisön edessä?

Kierre alkaa jo ihan pienenä lapsena. Eikö teidän lapsi vielä osaa kääntyä? Ai eikö vielä seistä? Meidän kävelee jo. Miten teidän lapsi on noin älyttömän pitkä? Tuleeko siitä koripalloilija? Meidän Penalla on joka illalle joku harrastus, eikö teillä ole mitään? Siis ette ole käyneet muskarissa, apua! Ettekä värikylvyssä? OMG! Ja eikö teidän lapselle ole opetettu, ettei kaupassa saa huutaa?

Ihan sama mitä teet, teet aina väärin: lapsesi on vääränkokoinen, -näköinen, -muotoinen, -värinen,- luonteinen, ja ehdottomasti omaa aivan vääränlaisen temperamentin. Kaikkien vauvojen tulisi olla hyvin nukkuvia, hymyileväisiä, rauhallisia, hyvin syöviä, mahavaivattomia ja vähäitkuisia. Hyvä vauva ei ujostele edes sitä pelottavan näköistä miehen siskon kummin kaimaa. Se on niin sosiaalinen, voi että kun se ei ketään ujostele, siitä tulee varmaan kaikkien kaveri. Jos erehdyt koliikkivaivaisen, itkuisen, hermostuvan ja huonosti syövän vauvan kanssa julkiselle paikalle, on jo aivan selvää, että kasvatustapasi ovat aivan täysin pielessä: ei tuosta mitään tule kuitenkaan. Lasta katsotaan kuin halpaa makkaraa, jos se Hoplopissa piiloutuu äidin takin alle sen sijaan, että lähtisi toimeliaana tutkimaan uusia leluja ja lähmimään vieruskaveria naamaan. Sellaisista lapsista, jotka uskaltavat mennä ja lyödä kuolaisen kätensä jokaisen vastaantulijan naamaan, tulee hyviä ihmisiä. 

Päiväkodissa arvostetaan reilua kaveria, joka ottaa kaikki leikkiin mukaan. Myös sen, joka lyö ja puree ja potkii ja sen, joka hajottaa kaikki leikit ja nauraa päälle. Hyvä lapsi on kiltti, lähtee aina mukisematta kaikkeen mukaan eikä jää ovenpieleen puremaan hihaansa. Hyvä lapsi on jo tässä vaiheessa reipas ja sosiaalinen, mutta ei liian äänekäs ja häiritsevä. Hillitty ja hallittu, mutta osaa tulla kaikkien kanssa toimeen ja innostua ihan kaikesta. 

Entäpä koulussa? Hyvä koululainen istuu rauhassa, kuuntelee, tekee tehtävät. Mutta on samaan aikaan myös aktiivinen, tietysti myös reipas ja sosiaalinen, tulee edelleen toimeen kaikkien kanssa. Osaa käyttäytyä nätisti, mutta samaan aikaan on nopea ja energinen. Liikuntatunnilla osaa lajin kuin lajin, käsityötunnilla on selkeästi kädentaitoja. Matemaattista päätä ja lukuinnostusta. On kiinnostunut historiasta, kielistä ja on tietysti musiikillisesti lahjakas. Osallistuu keskusteluun, viittaa ja näyttää osaamisensa, mutta ei rynni toisten päälle. Ala-asteella riittää, että on kiltti, yläasteella pitää osata olla myös sosiaalisen hierarkian kärkipäässä, tarpeeksi muodikas ja pidetty.  Tyyppi, joka osaa ja uskaltaa, mutta tarvittaessa taluttelee mummoja kadun yli. Kouluarvosanoilla ei välttämättä ole mitään tekemistä oikean osaamisesi kanssa, pelkästään sen, edustatko oikeanlaista temperamenttia vai et. (Tästä lisää esim. Keltikangas-Järvinen, 2006, Temperamentti ja koulumenestys.)

Ja työelämään päästyäsi ei sekään enää riitä. Täytyy olla juuri TÄSTÄ tietystä alasta pitkä työkokemus ja viimeisimmällä koulutuksella hankitut tiedot ja taidot. Ei riitä, että osaa kaikesta vähän kaikkea, vaan pitäisikin osata juuri tätä. Ei riitä, että osaa istua paikoillaan ja kuunnella, vaan pitää osata olla varma esiintyjä ja valmis matkustelemaan. Vaikka tekisit töitä yksin komerossa, on oltava sosiaalisesti lahjakas. On oltava energinen ja aktiivinen, mutta ei saa olla liian hölöttäjä. Aina pitää osata keskustella ja luoda kontakteja, vaikka pesisit yksin mattoja. Osallistuttava pikkujouluristeilyihin, kuuluttava edunvalvontajärjestöön, työpaikan virkistysliittoon ja liikuntakerhoon. 

Ja töiden jälkeen tietysti oltava aktiivinen vanhempi, joka leikkii, vie harrastuksiin, leipoo mokkapaloja ja myy vessapaperia. Osaa antaa aikaa perheelleen, ottaa syliin ja kainaloon, kysellä kuulumisia, vetää tunnekeskusteluja ja totta kai pitää talon niin siistinä, että ei haittaa, jos yllätysvieraita tai kodin kuvalehden toimittaja eksyy ovelle. Hänelle on tietysti piirakka jo uunissa. Eikä toki haittaa, jos on vielä parisuhdeterapeutti ja vegaani-jooga-ammattilainen. Ottaa omaa aikaa, hiihtää ja tekee reisiä kuntosalilla, harrastaa kulttuuria ja ulkomaan matkailua. Käy harva se ilta ystävien kanssa kupposella, hoitaa kaverin lapsia ja tekee videoita someen.

Ristiriitaa? Ei ollenkaan. 

Millainen siis pitää olla? Puhutaan yksilöllisyydestä, mutta yksilöllinen ei saa olla. Siis liikaa. Pitää olla yksilöllinen tietyllä tavalla. Täytyy olla temperamentiltaan juuri oikeanlainen, mutta eri elämänvaiheissa aina erilainen.  On oltava HYVÄ TYYPPI. Ja entä sitten se kasvatus? Miten näitä lapsia pitää kasvattaa, jotta niistä tulisi juuri sellaisia yksilöitä, joita me tähän maailmaan haluamme? Että ne täyttäisivät kaikki ne tuhannet kriteerit, jollainen pitäisi olla?

TIETYNLAISEN yksilön vaatimus on ollut ehkä yksi suurimpia oivalluksia omien kasvatusyritysteni (niin lasten kuin itseni) kohdalla. Kun korostetaan yksilöllisyyttä, ihaillaan silti sitä aktiivista, rohkeaa ja ulospäinsuuntautuvaa tyyppiä, joka osaa tuoda itseään esiin jotenkin persoonallisella ja erilaisella tavalla. Harvemmin mietitään sitä kotona villasukissa hissuttelevaa, ujoa ja herkkää tyyppiä, joka kaipaa syvällisiä keskusteluja ja omia juttujaan. Hän ei ole enää se yksilö, vaan jotain tosi friikkiä, jolla on varmaan jo jotain mielenterveysongelmia. Koska hän ei ole SELLAINEN yksilö, hän on poikkeava.

Mutta jos ajatellaan nimenomaan yksilöitä, niin eikö meistä jokainen ole oma yksilönsä, täysin erilainen kuin kaikki muut? Jokaisella on oma nippunsa piirteitä, tosi outoja yhdistelmiäkin. Ei ole mitään mahdollisuutta, että kaikki olisivat niitä juuri TIETYNLAISIA, koska kaikilla ei ole niitä ominaisuuksia eikä samanlaisia yhdistelmiä.

Eri vaiheissa ja eri tilanteissa on mahdotonta olla juuri tietynlainen. Olet syntynyt tällaiseksi, muuta et voi olla, vaikka kuinka treenaisit ja yrittäisit. Kulmia ja särmiä voi hioa, mutta muuttuminen toisenlaiseksi on mahdotonta. Oleellisinta on oppia rakentamaan omat palikkansa niin, että selviää mahdollisimman joustavasti erilaisista tilanteista niillä ominaisuuksilla, mitä kenelläkin on.  

Mielestäni kasvatuksen tarkoitus ei siis ole tuottaa lapsesta tietynlaista yksilöä, ei muuttua toiseksi ja tietynlaiseksi, vaan kukoistaa ja loistaa juuri sellaisena kuin on. Koska yksinkertaisesti muita vaihtoehtoja ei ole. Vanhemman tehtävä on auttaa löytämään ne omat palikkansa ja juttunsa, olivat ne sitten mitä hyvänsä ja auttaa rakentelemaan palikoita siihen suuntaan, että elämä ei olisi jatkuvaa suossa kahlaamista ja väärinymmärrystä. Ja että pystyisi kaikesta huolimatta elämään tällä maapallolla niin, ettei häiritse tai loukkaa kenenkään toisen omaa juttua.

Sen sijaan, että päivästä toiseen yritämme tavoitella jotain tiettyä universaalia supersankaria, (jota valitettavasti ei ole olemassakaan) voisimme keskittyä niihin omiin outoihin piirreyhdistelmiin ja iloita siitä, että kukaan tässä maailmassa ei ole varustettu samanlaisella piirrepakilla kuin minä. Olen ainutlaatuinen ja juuri tällainen OMANLAINEN YKSILÖ. Vaikka kuinka maailma yrittäisi survoa johonkin muottiin, annetaan sen yrittää.

Pojan isolla pääkoululla on huone nimeltä ”Monistamo.” Olemme vitsailleet, että jos tuohon huoneeseen menee, niin takaisin tulee kohta monta samanlaista tyyppiä. Erilaisten kauhuskenaarioiden kehittelyn jälkeen olemme tulleet kuitenkin aina siihen lopputulokseen, että olisihan se aika kamalaa. Eiköhän ole parempi, että ollaan vaan me, yhdet ja omanlaiset.

Camilla Tuovinen (2020) tiivistää tämän hyvin kirjassaan Tunteet eivät kuulu työpaikalle:

”Älä ole kopio tai kaiku, vaan ole juuri se omituinen yhdistelmä asioita mitä sinä olet.” (s.25)

”Miten paljon helpompaa olisi ja kuinka paljon parempia voisimme olla, jos uskaltaisimme rohkeasti hyödyntää kaikkien luontaisia parhaita puolia sen sijaan, että yritämme muuttaa itseämme tai toisiamme joksikin muuksi? Miten voisimme rohkaista toisiamme ”Outouteen”, koska se on välttämätöntä, jos haluamme kehittyä ja luoda aidosti innovatiivisia tuotteita?” (s. 103)

 

-        Laura