Varustautumista ja eksyilyä - Tarkkailijana terveyskeskuksessa

 

Olen sairaushistoriani vuoksi istunut eräitä kertoja terveyskeskuksen ja monien muiden vastaavien lääkäripalveluiden odotustiloissa. Koska olen analyyttinen, utelias ja pohdiskelevainen luonne, ja vastaanotolla vierähtää keskimäärin kolmisen tuntia (edellinen ennätykseni oli 3,5h tältä viikolta), tuossa ajassa ehtii hyvin tarkkailla ympäröivää maailmaa ja pohdiskella sen omituisuutta. Pohdinnan kohteena on siis pieni otos ihmisiä, jotka on tahtomattaan sullottu samaan tilaan istumaan. Pelkästään tässä otoksessa erilaiset temperamentti- ja persoonallisuuserot näkyvät mielenkiintoisella tavalla.

Kirjoitin jo tekstissä Äiti oota!, että olen yleensä varsin kärsivällinen odottaja. Mieheni peittoaa minut silti mennen tullen. Mieheni kaltaiset istuvat zen-viilipyttynä kolme tuntia tuijottamassa info-tv.tä, eikä heille tee tiukkaakaan, odotella voisi vielä vaikka vähän lisää. Tällaiset tyypit ovat kuitenkin vähemmistössä. Osa ottaa niinkin rennosti, että lähes nuokahtelee tuolilleen, mikä saa tietysti minunlaiseni hermostujat ahdistumaan siitä, että heidän vuoronsa menee nukkuessa ohi.

Ihan kaikki eivät selkeästikään ole yhtä kärsivällisiä. Hermostujat huomaa jo ovella, kuinka heidän on vaikea myöntyä siihen, että he joutuvat odottamaan. Nämä tyypit huokailevat kuuluvasti, soittelevat kaikki tuttavat läpi ja valittavat, miten kamalaa on, kun jonossa on vielä kolme tyyppiä ennen minua. Osa lähtee jo aiemmin pois, koska ei vain jaksa tai pysty odottamaan omaa vuoroaan. Tämä toki heille suotakoon, sillä odottaa saa ja KAUAN. Nopeampaa palvelua saa kyllä muualta, jos on valmis siitä maksamaan hieman enemmän.

Sitten on vessaramppaajat, jotka myös aiheuttavat tällaisille hermostujille sydämentykytyksiä. He juoksevat vähintään viidesti vessaan (mistä en heitä toki millään muotoa moiti, omaan itsekin hyvin aktiivisen rakon), mutta sillä aikaa valppaimmat kanssaihmiset joutuvat jännittämään, tuleeko heidän vuoronsa juuri istunnon aikana ja sotkevatko he siten samalla koko numerosysteemin. Harvemmin kenenkään aika tulee juuri vessareissun aikana, mutta jännitysnäytelmästä se silti menee. Itsehän olen tietysti satavarma, että se minun vuoroni tulee juuri sillä minuutilla kun istahdan pytylle (jonne uskallan mennä siis vain kerran todella harkitusti, ajoittain käynnin sopivasti noin puoleen väliin kolmea tuntia). Joudun toimittamaan asiani pikavauhtia, ettei vain numero mene ohi, tai hyvä penkki sillä aikaa jollekin toiselle. Koskaan ei ole mennyt. Mutta jos jännitystä elämäänsä haluaa, ei tarvitse lähteä välttämättä terveyskeskusta kauemmas.

On aika yllättävää, miten monelle pitkä odotus tulee niin yllätyksenä. Ihan jokainen kerta joku puuskuttaa, miten täällä kestää näin kauan ja on jo kiire sinne ja tänne ja nälkä ja jano ja pissahätä (hieman kauniimmin korulausein ilmaistuna) ja v*tuttaa muuten vaan, kun en tiennyt että täällä NÄIN kauan pitää istua. (No, tämä on terveyskeskus, ei pikapalveluasema.) Minulle odotus ei tule yllätyksenä, sillä tiedän varsin hyvin, että joka kerralla täytyy varautua odottamaan vähintään se kolme tuntia. On iloinen yllätys, jos jono vetää nopeammin, mutta kyllä keskimääräinen odotusaika on yleensä jotain 2,5-3h välillä. Mietin siis usein, että eikö ihmiset yleensä TIEDÄ, että jonotus on pitkä vai ovatko he vain yltiöoptimistisia sen suhteen, että juuri TÄNÄÄN ei sattuisi olemaan ruuhkaista?

Siksikö he eivät osaa myöskään varautua jonotukseen? Päivystyksessä ymmärrän, jos sinne satutaan tulemaan todella kiireellä ilman asianmukaista varustekassia, mutta harvemmin tk-päivystykseen lähdetään kovin tuli pyllyn alla. Sitten ihmetellään että ohhoh, eipä tullut mukaan sitä eikä tätä. Harvoin näen kellään muulla mukanaan muuta kuin puhelimen (josta melko usein on akku kohta lopussa). Jollain saattaa olla juomapullo tai automaatista haettu kahvi (jos terveyskeskus tai muu vastaanotto on hyvin varusteltu), mutta yleensä kukaan ei syö esimerkiksi välipalaa. Minun on pakko, tai tulee huono olo. Jos olen kovin sairas, ruoka ei välttämättä maistu, mutta joku pieni makupala tuo silti tarvittavaa energiaa odottamiseen. Toki on niitä ihmisiä, jotka lähtevät viikon reissuunkin mukanaan hammasharja ja vaihtopaita ja he pärjäilevät aivan hyvin. Minä en kuulu heihin.

Lähtiessäni varustaudun siis asiaankuuluvasti: lataan puhelimen täyteen, otan mukaan välipalaa, juomapullon ja usein kirjan luettavaksi. Joskus olen ottanut pienen käsityön, jota voin virkata odotellessa tai sanaristikon ja kynän. Saatan myös lukea puhelimesta e-kirjaa, jos fyysistä kappaletta ei ollut saatavilla. Mieheni jaksaa kyllä istua ja tuijottaa muita ihmisiä, mutta minä kaipaan jotain pientä näpertelyä tai lukemista. Tarvittaessa pärjään kyllä pitkiäkin aikoja pelkästään oman pääni kanssa, sillä voin päässäni kehitellä kaikenlaisia juonenkäänteitä ja pohtia syntyjä syviä, mutta kovin pitkällä ajalla ajatustoimintakin alkaa hieman hyytyä, ellei välillä ole käsillä jotain aivoja aktivoivaa toimintaa. Tapani mukaan varustaudun siis perusteellisesti jo lähtiessä kaikkeen mahdolliseen. (Älä kysy montako kassia on mukana viikon reissulle!)

Lapsiperheiden äidit osaavat selkeästi varautumisen jalon taidon monipuolisemmin kuin muut. Lapsiperheen äiti taikoo usein taikurikassistaan ties mitä tarpeellista, kuten välipalaa itselleen tai lapselleen, pientä puuhaa, puhdistusliinaa, nenäliinaa jnejne. Jos siis sattuu olemaan SEKÄ minun kaltaiseni suunnitelmallinen varautuja ETTÄ lapsiperheen äiti, kantaa yleensä puolta omaisuutta mukanaan ihan siltä varalta, että jotain tarvitaan. Ei siis tässä tilanteessa lainkaan huono ominaisuus. Aina toki voisi varustautua VIELÄ paremmin: nyt viimeksi harmittelin, että otin mukaan liian lyhyen kirjan, sillä ehdin lukea sen loppuun ennen minun vuoroani.

Myös muussa suunnitelmallisuudessa on melkoisen suuria eroja odottavien yksilöiden välillä. Usein tuntuu, että minä olen paikalla ainoa suunnitelmallinen ihminen, joka on jo tullessaan laatinut valmiiksi suunnitelmat a,b ja c.

Tarkkailen ympäristöä hyvin aktiivisesti jo heti sisään tullessani. Silmäilen, millaista porukkaa paikalla on ja miten he ovat aulaan asettautuneet. Äärimmäisen tärkeää on tehdä myös sijaintianalyysi heti ovella, tai viimeistään ilmoittautumisen jälkeen. Tarkistan välittömästi, missä sijaitsevat vessat, mahdolliset vastaanottohuoneet sekä infotaulut, jotta voin asettua paikkaan, josta näen ne selvästi. Haluan asettua myös paikkaan, jossa voin istua kohtalaisen rauhassa, jos sellainen on mahdollista. Löytäisin tieni ulos vaikka pilkkopimeässä, sillä olen skannannut reitit tarkasti mieleeni. Opettelen välittömästi oman numeroni ulkoa, jotta tiedän, milloin se rävähtää tauluun. Kilauksen tullessa minun ei tarvitse enää arpoa, onko kyseessä minun numeroni, vaan voin suoraan ponkaista ylös.

Selkeästi suurin osa ei tee tällaista analyysiä lainkaan, tai se on hyvin vähäistä. Keskityin havainnoimaan tätä juuri tällä viikolla ja minua alkoi jo naurattaa, miten vähän ihmiset ylipäätään skannaavat ympäristöään valmiiksi. HYVIN vähän. (En väitä, että ominaisuuteni on ainoa oikea, sillä todennäköisesti muiden parhaat ominaisuudet ovat hyödyksi jossain ihan muualla kuin terveyskeskuksen vastaanotolla, mutta ainakin TÄMÄ ominaisuus on tällaisissa tilanteissa äärimmäisen hyödyllinen. Joskus siitä on pelkkää harmia.)

Minulla on päässäni selkeä kartta, mihin suuntaan lähden, kun vastaanottohuoneen numero kilahtaa ruutuun. Tiedän täsmälleen, millä käytävällä on huoneet 1-6 ja missä 7-17. Tiedän myös erinäisten muiden huoneiden sijainnin, joko ihan fyysisen kartan avulla tai tarkkailemalla toisten toimintoja. Mitä oudompi paikka on, sen tärkeämpää on tehdä kartta-analyysi, mutta vaikka olen jonotellut ties missä, hyvin harvoin olen kävellyt väärälle käytävälle. Jos en tiedä, lasken päässäni, missä mahdollisesti sijaitsee tämä ja tämä huone.

Suurin osa muista odottajista sen sijaan ponkaisee jostain käsittämättömästä syystä aina väärälle käytävälle tai lähtevät epätoivon vimmalla haahuilemaan randomisti johonkin (väärään) suuntaan. En ymmärrä logiikkaa, mutta niin näytti käyvän n. 90% tapauksissa. Joko he eivät olleet kolmen tunnin aikana kiinnittäneet mitään huomiota hevosenkokoisella kirjoitettuihin opastustauluihin tai jostain muusta minulle tuntemattomasta syystä he kokivat suunnatonta vetoa tuota väärää käytävää kohtaa. Vastaanotot tapahtuivat usein huoneissa 1 ja 3 (1.käytävä), mutta silti lähes kaikki ponkaisivat käytävälle nro2, aivan kuin


siellä olisi ollut jokin magneetti. 

Hämmentävintä oli, että osa lähti aluksi oikeaan suuntaan, mutta hätääntyi juuri ennen oikeaa ovea (he seisoivat jo sen vieressä) ja lähtivät yhtäkkiä juoksemaan toiselle käytävälle. Tätä tapahtui koko ajan. Hoitajat juoksivat ihmisten perässä käytävärallia ympäriinsä, koska hyvin monen oli vaikea löytää huoneeseen, joka oli jonossa ensimmäisenä ja jonka ovessa luki puolen metrin korkuisella fontilla nro 1. Edes se, että huoneeseen lopulta päätyi niin monta henkilöä, ei auttanut jäljellä olevia huomaamaan, mihin heidän tulee mennä. Ainostaan yksi mies osasi suunnistaa huoneeseen ilman kiertoteitä ja hykertelin tätä tietysti itsekseni.

Tällaiseen soutamiseen ja huopaamiseen meni aivan tolkuttomasti aikaa. Numeroita soitettiin taululla useita kertoja ja hoitajat juoksivat asiakkaiden perässä karjuen heitä nimeltä. Kolme tuntiakin on pitkä aika istua, mutta jos siitä vähintään puoli tuntia menee tällaiseen säätämiseen, mitä pitäisi tehdä? En tiedä. Olisi mielenkiintoista tietää, MITÄ ihmiset ylipäätään pohtivat päässään odottaessaan kolme tuntia, jos sen aikana mikään infolappu ei jää mieleen? Tottahan tietysti on, että melko suuri osa terveyskeskuksen asiakkaista on vanhempia ihmisiä, joilla voi olla haasteita näössä, kuulossa tai ylipäätään liikkumisessa, mutta tässä analyysissä minua hämmästytti, että lähes kaikki nuoremmatkin menivät tähän samaan vipuun. Onko kyseessä jonkinlainen ”joukkoharha”? Kun nuo muutkin menivät ensin tänne, niin… ?

Vai jännittääkö ihmisiä niin hirveästi terveyskeskuksessa, että heillä menevät kaikki pasmat aivan tyystin sekaisin? Olen luullut, että minua jännittää, mutta näemmä siitä huolimatta osaan silti toimia kohtalaisen rationaalisesti. Jännittääkö muita sittenkin vielä enemmän? Eniten minua ällistytti tuo, että kun seisoo jo huoneen vieressä, ei siltikään luota omaan vaistoonsa vaan lähtee juoksemaan muualle.

Kertokaa minulle, jos tiedätte, mitä tässä tapahtuu!

Pohdin, että tässäkin olisi hyvä työllistymisrako jollekin nuorelle kesätyöläiselle. Hän voisi seisoa odotusaulassa huomioliivi päällä ja ohjata väärään suuntaan pinkovia ihmisiä oikealle käytävälle. Mukana voisi olla myös ääniohjaus megafonilla: Tännepäin olkaa hyvät, tännepäin! Ilmoittautumisaulassa seisova setä oli aivan liian työllistetty ottamaan vastaan hätäisten ihmisten valituksia, että hänellä olisi ollut minkäänlaista mahdollisuutta puuttua jokaiseen aulassa harhailevaan yksilöön.

Kuten jo alussa sanoin, tk-aula ei ole ainoa aula, jossa olen istunut, vaan ihmeellistä kyllä, tämä sama ilmiö tuntuu tapahtuvan kaikissa muissakin auloissa: laboratorioissa, röntgenissä, siellä surullisen kuuluisassa päivystyksessä, käytännössä missä vaan. Jokaiseen tarvittaisiin huomioliivihemmo ohjaamaan kansaa oikealle käytävälle.

Paitsi, että ei se silloinkaan aina toimi. Koronarokotusten aikaan olin erään kerran jonottamassa rokotusta, jossa näpäkkäotteinen aulasetä ohjasi väkeä istumaan penkkiriveille. Monen tuntui olevan hirveän vaikea hahmottaa, mihin penkkiin piti mennä, vaikka setä näytti kädestä pitäen mihin tuoliin istut. Mikä mikä on se hetki, jossa suuntavaisto totaalisesti katoaa?? (”Istu tähän, ole hyvä. Kyllä, juuri siihen. Aivan, tähän rouvan viereen. Kyllä, siinä on sinulle penkki. Kyllä, täällä pitää jonottaa. Ei, et pääse vielä, kun istahda ihan hetkeksi siihen. Kyllä, porukkaa on paljon, mutta tämä vetää nopeasti, ei kestä kauan. Aivan, mutta istahda nyt vain siihen, kyllä, juuri tähän penkille, niin pääset kaikkein nopeiten eteenpäin.”)

Elämä on kummallista, terveyskeskuksessa vielä kummallisempaa.

💜Kaikki kiitos ja sympatia hoitajille ja lääkäreille, jotka pää märkänä juoksette ja teette töitä, jotta meillä haahuilijoilla olisi terveempi huomispäivä. Jonotuksen vika ei ole missään nimessä teissä, vaan systeemin rakenteessa.💜