Torikauhua ja nälkäkiukkua - herkkis-äiti markkinoilla

 

Eilinen markkinavierailu oli taas mainio esimerkki siitä, ettei todellakaan pitäisi lähteä yhtään mihinkään, jos yhtään alkuun epäilyttää. Jälleen kerran taas sain todistaa nälkäkiukun voimaa niin itselläni kuin lapsillani. Mikään ei oikein sujunut suunnitelmien mukaan ja ainoina tuliaisina reissulta jäi käteen vain ajatus siitä, etten ikinäkoskaanmilloinkaan enää lähde yhtään mihinkään markkinoille.

Olimme poikieni (8 ja 10) kanssa koko päivän kotona viettämässä lauantaita mieheni ollessa perustapaansa viikonlopputöissä. Monesti vietämme aikaa mummolassa, sillä pääni tahtoo taktisesti hajoilla, jos joudun liian monena päivänä kehittelemään lapsille yksinäni tekemistä, mutta tänään jäimme poikien toiveesta kotiin, sillä viikko oli ollut kohtalaisen intensiivinen. Sopi minulle. Tarkoituksena oli viettää rento päivä kotosalla, tehdä vähän kotihommia rästistä ja lukea kirjaa, pelata ehkä pelejä. Päivä menikin omalla mittapuullani ihan kohtalaisen kivasti, eikä mitään valtavan suuria kärhämöitä päässyt syntymään (mitä nyt pienempi siveli isomman puseronhihaa nakkikastikehaarukalla ja isompi veti pultit siitä, että pienempi pelasi noin kolme minuuttia enemmän tanssipeliä kuin hän itse). Kaiken kaikkiaan kohtalaisen ok, sain jopa pyykkiä pestyä.

Olimme sopineet, että mieheni tullessa töistä lähdemme käymään kansainvälisillä markkinoilla. Ei ollut tarkoitus olla siellä pitkään: käydään katselemassa läpi, lapset voivat halutessaan käydä tivolilaitteessa, ostetaan ehkä jotain pientä haukattavaa ja tullaan iltatoimiin kotiin. Teoriassa yksinkertaista, käytännössä ihan tuhoon tuomittu ajatus. Olin hieman skeptinen reissun helppouden suhteen, sillä onhan näitä nähty. Se, mikä tuntuu tosi simppeliltä, kaatuu kyllä jossain kohtaa omaan mahdottomuuteensa. Päätin kuitenkin lähteä positiivisesti matkaan. Suunnitelmallisena ihmisenä varasin (onneksi!) mukaan vesipullot sekä laukun, jossa on aina pohjalla vähintään yksi välipalapatukka ja vauvojen pussisose (useimmiten itseäni varten). Vaikka pikkuhiljaa päivän edetessä oma kuormituskäyräni oli pikkuhiljaa noussut eikä kutiseva ihottumani ainakaan parantanut turhaumaa, päätin siis antaa reissulle mahdollisuuden.

Lähtö oli aivan perushuttua siihen malliin, että äidin kuormituskynnys huusi jo punaisella. Toinen ei pystynyt keskittymään vaatteisiinsa ja puki päälle toisen vaatteita. Toinen myöhästeli muuten vaan. Puhelimesta piti katsoa joku tosi tärkeä juttu. ”Siis mitä, ollaanko me NYT lähdössä johonkin?!” Tämä on ihan peruskaavaa; emme takuuvarmasti pääse ovesta ulos ilman että joku huutaa, kiljuu, raivoaa tai itkee. No, hengissä kuitenkin pääsimme autoon ja mutkien kautta perille markkinoille. Matkalla jo kiemurtelin, sillä lasten meteli takapenkillä sai ärsytykseni nousemaan. Se vain särähteli aika pahasti korvaan.

Ensinnäkin olin arvioinut säätilan hieman väärin. Olin arvellut, että torinrannassa olisi tuulista kuten yleensä, mutta eipä ollutkaan. Yhtäkkiä meillä oli neljä ylimääräistä hupparia ja neuletakkia kannettavana. En ollut tajunnut ottaa itselleni huivia tai hattua, koska lähtiessä kotipihalta näytti vielä kohtalaisen pilviseltä. Oli siis aurinkoista ja kuumaa – ei hyvä ollenkaan.

Nuorempi pojista kävi tivolilaitteessa, oli lystiä. Olisi voinut ajella siinä kuulemma koko päivän. Siihenpä ne hauskat hetket loppuivatkin.

Kojuja tuntui olevan loputtomasti ja ihmisiä kuin pipoa. En ollut ajatellut, että nyt tosiaan oli lauantai, joten joku muukin on ehkä torille eksynyt. En lähtökohtaisesti pidä ihmispaljoudesta enkä varsinkaan siitä, että mihinkään päin ei pääse kunnolla kulkemaan. Ihmiset tungeksivat ja pysähtelivät koko ajan eteen ja koko ajan piti tarkistaa, että lapset ovat tallessa. Olen kovin lyhyt ihminen, joten ei ole mitään herkkua vaeltaa ihmispaljoudessa, joista suurin osa on minua pidempiä. Miestäni se ei ehkä häiritse, sillä hän näkee kaikkien yli, minä en näe. Kompastelimme siis puolisokkoina pitkin telttakäytäviä lapset roikkuen parhaansa mukaan käsipuolessani tai kassini hihnassa.

Nälkä alkoi pikkuhiljaa nostaa päätään. Olimme sopineet, että voimme ostaa jotain pientä haukattavaa, ehkä jonkin kahvilaleivonnaisen tai mahdollisesti ruoka-annoksen, jos nälkä olisi suurempi. Katsellaan kaikki läpi ja valitaan sitten, mitä tekisi kelläkin mieli. Helpommin sanottu kuin tehty. Mitään mieleistä ei löytynyt, vaikka vaelsimme koko teltta-alueen läpi. Jopa minä - vaikka lähtökohtaisesti olin jo epäillyt ruokavalioni (maidoton) tuottavan jonkinlaisia ongelmia – olin yllättynyt siitä, ettei niin monen teltan joukossa ollut oikeastaan yhtään mitään, mitä olisin voinut syödä. Ainoat maidottomat tuotteet olivat grillimakkara (jota en syö) ja kuivatut hedelmät. Joka ikinen tuote sisälsi maitoa jossain muodossa. Tässä vaiheessa ketutuskäyräni alkoi jo pahasti huutaa punaisella ja aloin samalla panikoida syksyistä ulkomaanmatkaa: miten ikinä löydän sieltä mitään syötävää, kun en tällaisestakaan valikoimasta löydä mitään – saati nyt että osaisin edes kysyä (en ole kovin haka englannissa) tai joku osaisi edes etäisesti vastata, sisältääkö ruoka maitoa millaisessa muodossa. (Ihan niinkuin sillä olisi nyt ollut mitään merkitystä, mutta eiväthän lukkiutuneet ajatukset sellaista tajua.) Myös toinen poikani on maidoton, joten totesimme, että sori, täällä ei ole meille mitään sopivaa: et voi maistaa yhtäkään jäätelöä, pullaa, vohvelia etkä suklaaöveridonitsia, katso vaan vierestä kun toiset syövät. Yritin kuitenkin parhaani mukaan keräillä viimeisiä toivonrippeitä ja ajatella positiivisesti: kyllä tämä tästä! Donitsikojun pauhaava musiikki ja ihmismassat nauttimassa minun ja poikani ulottumattomissa olevia herkkuja saivat minut kuitenkin lähes raivon partaalle.

Miehelleni ei ollut mikään ongelma kuljeskella nälissään. Hän oli syönyt ruokaa viimeksi aamupäivällä töissä, ja odotteli toiveikkaana, että saisi mahdollisesti jotain purtavaa illan aikana. Sen sijaan minä ja lapset menevät aivan sekaisin, jos verensokeritasapaino heittää suuntaan tai toiseen: tulemme aivan sekopäisiksi. Tuo tipahdus voi tulla hyvin yllättäen.

Lopulta vaelsimme väsyneinä ja nälkäisinä takaisin teltalle, joka tarjosi thaimaalaista ruokaa: oletimme, että josko täällä olisi jotain, koska yleensä kiinalainen ruoka on maidotonta. Maidotonta kyllä, mutta jokainen ruoka-annos sisälsi jotain muuta, mitä en voi syödä, kuten porkkanaa tai ananasta. Tässä vaiheessa mieheni hädissään ehdotti, että mennään Heselle. Tartuimme tähän oljenkorteen, ja lähdimme jälleen vaeltamaan taas väenpaljouden läpi päinvastaiseen suuntaan.

Olimme kuitenkin jo myöhässä. Nälkäkiukku oli noussut niin suureksi, että minulla alkoi olla oikeasti vaikeuksia pitää pakkaa kasassa ja verensokeri oli aivan liian alhaalla. Lapsillakin nälkä oli niin kova, että matka muuttui mankumiseksi siitä, saako jälkiruuaksi ostaa lakua ja tappelemiseksi siitä, minne Heseen ollaan ylipäätään menossa. Tässä vaiheessa ajatus ei juossut sujuvasti enää kellään, joten päädyimme inttämään siitä, pitääkö Hesessä olla leikkipaikka vai ei. Jos olisin toiminut niin kuin järkevä äiti (ja kasvatustietelijä) toimii, olisin jo aiemmin syönyt välipalapatukan (ja kotoa lähtiessäni ottanut niitä enemmän mukaan!). Olin kuitenkin ajatellut, että kohta saan ruokaa, niin ei vielä hätää. En kuitenkaan ollut lainkaan järkevällä tuulella, vaan väsyksissä, kuumissani ja ärsytys huipussaan. Lapset eivät jaksaneet enää kävellä, vinkuivat ja huusivat. Ennakointi olisi kaiken a ja o, ja kun se pettää, pettää kaikki.

Silloin kun aivot sammuvat, ne sammuvat. Torni romahti jo ennen kuin pääsimme edes Heselle asti. Kaikki oli ihan liikaa aivoille, mielelle, aisteille, hermoille. Oli pakko päästä vain pois, kotiin. Nyt riittää. Mieheni näki myös selvästi, että nyt ei äiti jaksa enempää ja on parempi luovuttaa. Siispä käännyimme, suuntasimme takaisin autolle. Lapset riehuivat ja huusivat, eikö mennäkään Heselle. Ei, nyt ei vain enää pysty.

Kotona nälkä pikkuhiljaa helpotti, ajatus alkoi palailla päähän. Kyllä, tein ehkä tyhmästi enkä ajatellut järkevästi. En ollut mallikelpoinen äiti. Mutta jossain kohtaa menee se raja, minkä yli ei enää jaksa pinnistellä, ja se meni tässä. Enempää ei voi jaksaa kuin jaksaa. Oli vähän epäreilua, ettei lapset päässeetkään Heselle ja joutuivat olemaan nälissään, mutta ensikerralla osaan taas varautua hieman paremmin. Ja muistan, että ei todellakaan ole mikään kuningasidea lähteä enää lauantai-iltana markkinoille kahden väsyneen lapsen kanssa. Etenkään tällaisen herkkis-äidin, joka tiesi jo valmiiksi millainen soppa tästä syntyy. Olisi vain pitänyt kuunnella taas sitä omaa epäilystään eikä edes yrittää, jos takkuaa heti lähtiessä. Sitä vain aina haluaa uskoa hyvää ja toivoa parasta, vaikkei näköjään kannattaisi.

Ensikerralla otan eväslaukun mukaan.