Aurinkoa ja isoja ikkunoita (eli julkisuutta ja päänsärkyä)

 

Nykytrendi on rakentaa taloja, joissa vähintään yksi seinä on kokonaan ikkunalasia. Ja jos ei nyt ihan kokonainen seinä, niin joka tapauksessa ikkunat ovat aivan valtavia näyteikkunoita. Meidän lähialueella on uusi rakennuspaikka, johon rakennetaan tällä hetkellä kiivaasti juurikin näitä lasitaloja. Lisää valmistuu tipoittain sinne tänne kylänraittia: joka kerta kun joku purkukuntoinen hökkeli vedetään maan tasalle, tilalle tulee musta akvaario. Olen ohipyöräillessä tai lenkkeillessä miettinyt, mihin tarkoitukseen näitä lasigallerioita oikein rakennetaan? Asukkaiden vai ohikulkijoiden iloksi?

Asuntolehdissä asukkaat kertovat into piukeana, miten ihanaa on, kun ikkunasta avautuvan maiseman saa osaksi sisustusta ja maiseman vaihtelua voi seurata vuoden ympäri koko seinän leveydeltä. Ymmärrän tämän, jos talo sijaitsee paikalla, jossa maisema todellakin on huikaiseva ja jossa sitä saa ihastella omassa rauhassa. Tässäkin meidän lähikohteessa ikkunoista avautuu merenranta, joka todellakin on katsomisen arvoinen. Rannan lisäksi ikkunasta avautuu kuitenkin myös yleinen pyörätie, joka on sijaintinsa vuoksi varsin kiitettävästi kansoitettu. Ja sitä paitsi merenranta näkyy vain niistä taloista, jotka ovat lähimpänä merta. Toisista näkyy kolmen talon takaseinä ja parin sentin kaistale merta. Jiihaa! Muissa yksittäisissä uudiskohteissa maisemalla ei ole yhtään sen mainittavampaa myyntiarvoa, vaan ikkunaseinä avautuu suoraan pyörätielle tai vilkkaaseen risteykseen. Mitä iloa on ikkunaseinästä, jonka maisemaa ei viitsi katsella tai jonka yleisenä näyteikkunana ei halua esiintyä? Mutta kun piti saada lasiseinä, kun kaikilla muillakin on!  

Jos pyöräillessäni näen jokaisen talon keittiöön ja olohuoneeseen, myös asukkaat todennäköisesti näkevät minut ja monet muut sadat pyöräilijät ja kävelijät. Ehkä asukkaat nauttivat siitä, että saavat tuijotella pyöräilijöitä ja kävelijöitä, jotka puolestaan estotta tuijottelevat heidän olohuoneensa sisustusta tai näkevät, milloin heillä onkaan yhteinen ruokahetki? Ehkä he oikein nauttivat siitä, että saavat olla näyteikkunassa näytillä tyylikkäine skandinaavisine sisustuksineen? Ehkä se ovat rakentaneet ikkunaseinän juuri tämän vuoksi, että saavat näyttää jotakin? Eihän ne instakuvat mihinkään riitä. Jos maisemassa ei juuri ole katseltavaa, kai ikkunan täytyy edes jotain tarkoitusta palvella?

Minä en halua esitellä ruokahetkeämme, kuivuvia pyykkejäni tai olohuoneen tavarakaaosta yhtään kellekään. Nykyisin kelpuutan asunnoksi ainoastaan kohteen, jonka edessä ei käy jatkuva trafiikki tai takana kulje yleistä kulkuväylää. Haluan olla kotonani rennosti ja juuri niin kuin itse haluan. En halua koko ajan pohtia, miltä keittiömme näyttää ulospäin tai miltä MINÄ näytän istuessani keittiön pöydässä lusikoimassa nakkikeittoa. Minun taloni ei ole julkinen esittelykohde, vaan MINUN taloni ja kotini, jossa voin olla rauhassa piilossa ulkomaailmalta. Ulko-oven pieleen voi asetella kukkasia tai muita härpäkkeitä myös vähän naapurien ja vieraiden silmäniloksi, mutta kaikki muu onkin sitten minun omaisuuttani. Jos en jaksa siivota tänään, en siivoa, enkä varsinkaan siksi että joku muu sen näkisi. On aivan tarpeeksi stressaavaa pohdiskella kaikenlaista ylimääräistä silloin, kun olen liikkeellä ihmisten ilmoilla, mutta jos joutuisin tekemään sitä vielä kotonakin, tulisin hulluksi. Olisi aivan hirveää joutua pohtimaan jokaista tekoaan ja ratkaisuaan siitä näkökulmasta, miltä se näyttää ohikulkijan silmään. Vilukissana harvemmin juoksentelen kotonani ilkosillaan, mutta jos suihkusta tullessa niin teen, en halua että se näkyy vilkkaaseen risteykseen koko seinän leveydeltä. Monesti vitsailemmekin mieheni kanssa, että siinäpä on taas talo, jossa ei paljon viitsi nakupellenä kuljeksia.

Vaan ehkä kaikkia ei tällainen julkisuus haittaa? Vai eikö sitä vain tule ajatelleeksi? Vai kestääkö mitä vain, jotta oma sisustus pääsee näytille?

Myös pimeällä lasi-ikkunan takaa jokainen toiminto heijastuu pihalle kuin parhaissakin parrasvaloissa. (Jos talossa on siis sisällä valot päällä.) Verhoton ikkuna kun on verhoton ikkuna myös pimeänä iltana, jolloin itse ei näe maisemasta mitään. Valot oikein korostavat jokaista sisustuksen yksityiskohtaa ja voin aivan helposti sanoa ohipyöräillessäkin, mitä kelläkin on sisällä päällä.

Olohuoneemme ikkunasta näkyy metsää, jossa ei (yleensä) liiku ketään satunnaisia polulta eksyneitä koiranpissattajia lukuun ottamatta. Kesäisin tämä ei vaadi verhoja, mutta näin syksyn ja talven pimeinä iltoina vedän verhot visusti kiinni. Minusta on äärimmäisen epämiellyttävää istua avoimen ikkunan edessä yöpaitasillaan syömässä iltapalaa, jos en näe itse ulos. Tuntuu kuin olisin mainosikkunassa, vaikka ulkona ei edes mene yleistä kulkuväylää. Oravaa  tai eksynyttä näätää tuskin kiinnostaa minun yöpaitani tai iltapalavoileipäni päälliset, mutta olo on silti ahdistava. Millaista olisi siis istua olohuoneessa, jonka koko seinä on lasia, ja jonka takaa voi kuka tahansa nähdä sisään, ihan mihin vuorokauden aikaan tahansa? Varsinainen Big Brother. Huh!

Lasiseinän kirous ei rajoitu vain julkisuuteen tai pimeisiin öihin. (Ihan kuin niissäkin ei olisi jo tarpeeksi!) Yksi lasiseinän pääpointeista on juurikin se, että se päästää kaiken valon sisään! Mikä hirveä ajatus! Sateisena päivänä tämä vielä menettelisi jotenkuten, mutta valoherkälle ihmiselle pelkkä ajatus auringossa kellivästä olohuoneesta on hyvin tuskallinen. Kun aurinko paistaa, se myös paistaa, eikä paljon välitä siitä, kenen silmään se milloinkin osuu. Jos koko seinä on lasia, se osuu ihan joka paikkaan ja ihan koko ajan.

Minä joudun käyttämään aurinkolaseja oikeastaan koko ajan ulkona liikkuessani, poikkeuksena pimeät talviajat ja kunnon vesisade. (Vesisateellakin käytän usein laseja, jos on muuten tarpeeksi kirkasta.) Joidenkin mielestä on varmasti huvittavaa, että möyrötän sisällä verhot kiinni silloin kun keväthanget kimaltelevat niin kauniisti. Keväthankia tuskaisempaa ajanjaksoa en oikein keksi: se sattuu silmään aurinkolasienkin läpi. Siinä missä toiset odottelevat hohtavia keväthankia, minä odottelen, milloin ne häipyvät kiusaamasta verkkokalvojani. Keväät menevätkin aika pitkälti verhot kiinni, sillä aurinko heijastelee hankia myös ikkunasta sisään. (Ja lunta meidän pihalla riittää!)

Kesäisin meinaan sokaistua jo siitä, jos vahingossa yritän avata epähuomiossa pesuhuoneen verhoja: niiden takana on valkoinen aita ja pihakiikun vaalea katoskangas. Aaarghh!! Kiinni ovat ja pysyvät. Kesäaamuina, kun aurinko paistaa suoraan olohuoneen ikkunasta, joudun puolisokeana silmät kiinni haparoimaan verhokiskoja, että saan illalla auki unohtuneet verhot suljettua. Sama keittiössä. Entä jos koko seinä olisi pelkkää ikkunaa?! Joutuisin kulkemaan sisälläkin aurinkolasit päässä yötä päivää. Ei kiitos.

Olen myös pohtinut, kuka ikkunat pesee? Jos on varaa rakentaa talo, josta puolet on energiatehokasta ikkunalasia, on varmasti varaa palkata myös joku pesemään ne hehtaari-ikkunat. En ole vielä tavannut kovin montaa ikkunanpesua rakastavaa tyyppiä. Tuntuu olevan enemmänkin inhokkilistan kärkipäässä tämä askare. Minua ei oikeastaan ikkunanpesu haittaa, sillä vanhan talon ikkunat ovat sen verran naarmuiset, ettei niistä tarvi turhaa stressiä repiä: pari lisärantua siellä täällä ei näy missään. Sitä paitsi, jos ovat likaiset, niin eipä sekään haittaa muita kuin omaa silmää. Olisi aivan hirveää pestä juuri pakasta vedettyjä virheettömiä seinälaseja, joista jokainen sormenjälki näkyy naapuriin asti. Lapsiperheessä ikkunanpesijän saisi tilata päivittäin. Hirveä stressi!

Jos suunnittelee talon ostamista tai rakentamista, kannattaa käyttää pari minuuttia pohtimalla rehellisesti omaa olemistaan ja omia piirteitään: Millainen talo olisi hyväksi minulle? Millaisessa talossa minä voisin hyvin? Millaisessa talossa kokisin mahdollisimman vähän stressiä? Missä voisin olla eniten oma itseni, omalla mukavuusalueellani? Haluanko minä oikeasti juuri tällaisen talon vai haluanko sen kautta näyttää muille jotakin? Onko tämä minun unelmani, vai jonkun muun? Mitkä ovat niitä asioita, joissa en voi joustaa ja mitkä niitä, joissa on mahdollista tehdä kompromisseja?

Eipä siis yleistetä siellä, että kaikki rakastaisivat auringossa kylpeviä olohuoneita ja valoisia makuuhuoneita. Minä arvostan enemmän kunnollisia, pimentäviä ikkunaverhoja, joiden taakse pääsee piiloon ohikulkijoita ja liiallista auringonpaistetta.  

Mutta kukin tavallaan, tämä on vain minun mielipiteeni. Toivottavasti sinullakin on omasi, eikä se, mikä sisustuslehdessä kerrotaan tai se, mikä naapurillasi on. Jos niihin toiveisiin kuuluu isoja lasi-ikkunoita, niin anna mennä! Jos ei kuulu, vedä verhot kiinni ja mene aurinkoa piiloon. Sekin on aivan yhtä hyvä vaihtoehto.

Reipasta ja sopivan valoisaa syksyä!😎

 

-Laura

Lisää sisustusaiheita löytyy mm. tekstistä Valoja ja väriterapiaa.