Asenne ratkaisee ja valoa pimeyteen (Eli koottuja ajatelmia meistä suomalaisista murjottajista)

Välillä ihan naurattaa tämä suomalainen ankeus. Ensin odotellaan lunta ja pakkasta ja sitten kun niitä tulee, lunta onkin liian paljon, väärässä kohtaa tai on muuten vaan liian kylmä. Mikään ei ole koskaan hyvin.

Rakastetuimmat suomalaiset klassikot oikein rypevät tässä kurjuudessa. Tässä katkelma Eino Leinon runosta Lapin kesä, jonka varmasti jokainen suomalainen osaa ulkoa:

Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolla?
Ja suuri surkastua alhaiseen?
Miks meillä niin on monta mielipuolta?
Miks vähän käyttäjiä kanteleen?

Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu
kuin heinää, miestä, toiveen tosiaan?
Miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu
tai kesken toimiansa katkeaa.

Muualla tulta säihkyy harmaahapset,
vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
Meil' ukkoina jo syntyy sylilapset
ja nuori mies on hautaan valmis jo.

En ole runon/laulun ylimpiä ystäviä, nimenomaan sen vuoksi että sekin osaa olla niin masentava, mutta kuvastaahan se varsin hyvin tätä suomalaista mentaliteettia: miksi täällä kaikki on niin tuhannen masentavaa? Tekstin jatkuessa yritetään löytää siihen syitä, mutta muita ei oikein löydy kuin se, että täällä on pitkä, kylmä ja pimeä talvi. Niin? Ja se on se syy, miksi pitää jäädä oikein vellomaan siihen ankeuteen ja pimeyteen? Ei yritetä yhtään tehdä siitä mukavampaa, valoisampaa ja riemukkaampaa? Onko tullut jollain joskus mieleen, että asialle voitaisi ehkä jotain tehdä sen sijaan, että todettaisiin vain, että juu näin on näppylät, pimeää on ja ankeaa ja kylmää? Mutta eihän sille mitään voi, kun me satutaan jostain syystä olemaan täällä ankeassa pohjolassa. Jokainen äiti tunnistaa kyllä tämän asenteen: ”Mutta enhän MINÄ sille mitään voi, kun tuo tuoli vaan käveli päälle.” ”Sormet paleltui, kun oli niin KYLMÄ! Niin, siis mitkä hanskat…?”

 Tästä ankeudesta pitää huolta kyllä jo pelkästään suomalainen juhlakalenteri: masennusjuhlaa peräjälkeen. Kun maapallon toisella puolella lähdetään kuolleiden kanssa piknikille, säikäytellään naapureita ja juhlitaan karnevaalitunnelmissa, täällä viedään pakkasessa haudalle kynttilä, tirautetaan parit itkut ja kaivaudutaan omaan koloon juomaan kahvia. Itsenäisyyspäivänä katsellaan sotilasparaateja, hävittäjäkoneita ja sotaelokuvia, taas tirautellaan pienet itkut vaarivainaiden muistolle (näitä siis mitenkään väheksymättä), kun muualla mennään taas piknikille ja töräytellään torvia. Toki ymmärrän, että täällä on aavistuksen vaikeaa mennä lumihangessa piknikille, mutta voitaisiin ehkä keksiä jotain muuta korvaavaa toimintaa.

 Jouluna lapsikuoro laulaa iloisesti siitä, miten ”Hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä.” tai ”Kerran silmän täyttää kyyneleet, virtaa vuolahina tuskan veet.” Joulun aikaan oikein tahallaan paneuduin kuuntelemaan Teräsniskan Hei mummoa, mitä siinä lauletaan. Vähemmästäkin masentuu. Siis kaunis laulu, ei siinä mitään, mutta miksi lauletaan siitä mummosta, joka yksin istuu koko vuoden jossain pohjolan pimeydessä ja odottaa soittoa, joka tulee vain jouluna? Miksei oteta sitä mummoa mukaan joulunviettoon, käydä joskus muulloin kylässä, soiteta vähän useammin? Jouluna oikein kieriskellään siinä säälissä ja ankeudessa ja masennuksessa sen sijaan, että yritettäisiin edes jotenkin kohottaa tunnelmaa. Ja näitä lauluja on joululevyt pullollaan. Kertoohan toinenkin suomalaisten rakkaimmista joululauluista kuolleesta lapsesta ja kolmas siitä, miten niin hirveä ikävä ja kaipuu on omaan kotimaahan, että lintukin siitä ihan itkee. Onhan näissä tunnelmaa, hartautta ja tarinaa, mutta pakkohan se on myöntää, että ei näistä sanoista kovin mieli ainakaan virkisty.

 Ai niin, vielä yksi suomalaisuuden klassikko, Kari Tapion Olen suomalainen: ”Me mutkan jälkeen käymme mutkaan nähdäksemme, ettei kannattanutkaan. On täällä elämä raskasta työtä, siinä harvemmin on onni myötä. Sen tietää vain yksin suomalainen.” Siinäpä nuorille oivallinen ohjenuora elämän matkalle.

 Yritetäänkö meitä oikeasti jo syntymästä asti tappaa masennukseen vai mikä oli tämän koko homman idea? Mielestäni ei ole yhtään ihmeellistä se, miksi täällä ihmistä masentuu ja ahdistuu, kun siihen oikein pienestä saakka kannustetaan. Oikein mainiota, että kouluihin on tullut positiivisen ja ratkaisukeskeisen ajattelun malleja, mutta kun ympärillä velloo koko ajan ihmeellinen voivottelun ilmapiiri, niin en tiedä, kuinka pitkälle ne kantaa. Toisia kyräillään ja vertaillaan: naapurit vertailevat autojaan, äidit lapsiaan (ja tämä se vasta tosi raadollista osaa ollakin). Toisen onni on aina toiselta pois ja toisen ilo tappaa toisen ilon. Viimeistään siinä vaiheessa, kun nuori lähtee into piukeana etsimään töitä, tapetaan viimeinenkin mahdollisuus: et sä täällä pärjää, kun satut olemaan vääränlainen tyyppi. Kun pitäis olla just ihan muuta kuin mitä sä olet. Ja sitten mietitään, että mikä kumma on tämä nuorten masennus ja ahdistus ja uupumus ja stressi ja sydänvika.

Pimeä ja kylmä on vain tekosyy jättää tekemättä ja möhnäytyä omaan poteroonsa sen sijaan, että yrittäisi edes jotenkin jakaa edes pientä ilon ripsausta. Sen sijaan, että oikein vellottaisiin siinä ankeudessa, voitaisiin etsiä niitä asioita, jotka ovat hyvin ja nauttia niistä. Jossain vaiheessa opiskeluaikojani aloin tätä todenteolla miettiä, ja tulin siihen tulokseen, että on aina oma valinta, miten haluaa elämää katsella ja todellakin asenne ratkaisee. Kolikossa on aina kaksi puolta, ja SINÄ päätät, kumpi niistä on se, joka jää päällepäin. Ei ole aina helppoa, mutta kuka on sanonut, että sen pitäisi olla? En todellakaan jaksa ajatella henkeviä, kun lapsi myöhästyy koulusta ja huutaa suoraa huutoa eteisen lattialla tai kun hinkkaan mustikkatahroja valkoisesta keittiön seinästä, mutta jos nyt edes sen akuuttikriisin jälkeen joskus muistaisi, että ei tähänkään taas onneksi kukaan kuollut. Saanpa hyvällä omallatunnolla ainakin maalata keittiön seinän toisella värillä. 

Jos yhtään mitään taas haluan lapsilleni opettaa, niin sen, että kun osaa katsoa, siinä maailman surkeimmassakin pisteessä on aina se toinen kääntöpuoli: mitä hyvää tästä seuraa? Mitä voin tästä oppia? Älä takerru siihen ikävään, vaan käännä se kolikko ja katso mitä siellä on. Ihmismielellä on taipumusta jäädä vellomaan ja takertua siihen negatiiviseen (Nimimerkillä Kokemusta on), mutta yhtä lailla onni ja ilo myös ruokkivat sitä onnea ja iloa. Tähän suomalaiseen mössötys-kulttuuriin jostain syystä kuuluu se, että sitä iloa ja riemua ei saa näyttää, vaan pitää vähätellä, kadehtia, valittaa ja vielä kerran vähän valittaa, että kyllä varmasti kaikki kuulee, miten huonosti minulla menee.  

Asiat ei valituksella parane, vaan teoilla. Jos on pimeää, niin laitetaan vähän lisää valoa. Jos on ankeaa, niin keksitään jotain kivaa, paistetaan vaikka lättyjä ja puhalletaan ilmapalloja. Jos jatkuvat lumityöt kyrsii, kannattaa harkita muuttoa kerrostaloon. Jos palelee, niin laitetaan enempi vaatetta. Ja yritetään muistaa, että onhan tässä suomen ankeudessa ja pimeydessä niitä hyviäkin puolia: niitä, minkä vuoksi täältä ei lähde kulumallakaan. Syitä, minkä vuoksi täällä kihnuttaa vuodesta toiseen, vaikka maailma olisi kuinka avoin. Kuinka moni etelä-eurooppalainen voi fiilistellä iltojaan villasukat jalassa takan ääressä ja poltella kynttilöitä? Kuinka moni heistä voi keräillä kielellä lumihiutaleita? Eikö meillä täällä ole kaikki asiat ihan todella hyvin? Keskitytään niihin.

En missään tapauksessa halua olla ilomielinen, avoin ja kumipallona pompahteleva ruotsalainen, joka syleilee niin maailmaa kuin naapuriakin. En todellakaan! Mutta voisimme ehkä joskus ottaa oppia siitä, ettei jokaisesta asiasta tarvitse erikseen tehdä tuplamasentavaa, kun se on sitä jo valmiiksi. Jos pakkasta on -34 ja viima päälle, niin ei se ainakaan sillä valituksella siitä lämpimämmäksi muutu. Onhan Ruotsissakin ihan yhtä kylmää, mutta ne eivät siitä valita, vaan sen sijaan hyppelevät kuusen ympärillä Hejsan Hopsan Falleralleraa. Tuodaan vähän sitä pirteyttä ja iloa näihin pimeisiin talvipäiviin!

Enkä siis sanonut, että pitää olla sosiaalinen ja mennä suukottelemaan sitä naapuria, vaan tarkoitinkin sitä ASENNETTA. Yksinkin voi pitää hauskaa, tai oman perheen kesken. Ollaan vaan suomalaisia mörököllejä ja mennään piiloon komeroon, mutta senkin voi tehdä murjottamatta ja valittamatta ja vetoamatta siihen, että ei mahda mitään.

Ja minä itse, miksi näitä mietin?
Se merkki varhaisen on vanhuuden.
Miks seuraa käskyä en veren vietin,
vaan kansain kohtaloita huokailen?

 No, ehkä se vanhuus sitten kolkuttelee…😂

 

-Laura