Valoja ja väriterapiaa

 

On ihanaa, kun illat pimenevät ja saa fiilistellä ja tunnelmoida jouluvalojen kanssa. Led-kynttilät kaivoin esille jo aikapäiviä sitten (normikynttilät saavat aikaan ihan liikaa stressiä) ja nyt alkaa muutenkin olla kaikki valot paikoillaan. Vaikka muuten pidänkin räiskyvästä ja värikkäästä sisustuksesta, jouluvalojen on oltava harmoniset ja ennen kaikkea tunnelmalliset. Minua hieman häiritsee olohuoneen sarjan aavistuksen kalsea sävy, mutta koska en ole tähän mennessä löytänyt vielä sopivan lämmintä sävyä juuri tähän verhotankoon sopivana sarjana, niin koitan sietää sitä. Joulukuusen valojen kanssa se muodostaa ihan hyvän kombon, mutta yksinään se on aavistuksen liian kirkas ja kylmä. Kynttelikkö sen sijaan tuo keittiöön niin täydellisen sopivan valon, että voisin pitää sitä siinä sen vuoksi pidempäänkin. Kuitenkin tuntuu, että kynttelikkö loka- tai helmikuussa tuntuu jo pikkuisen liioittelulta.

En voi sietää mitään vilkkuvaa tai liikkuvaa valoa. Ne saavat aikaan oikeasti huonon olon, sattuvat silmiin ja tuntuvat muutenkin pahalta. Meillä on joskus ollut joku valosarja, jossa valoja voi vaihtaa muistaakseni kahdeksalla eri tavalla, ja niistä kelpuutin ainoastaan kaksi: paikallaan olevan ja äärimmäisen hitaasti syttyvän ja sammuvan. Jouduin tästä huomauttelemaan melko aktiivisesti miehelleni, jota ei olisi haitannut pätkääkään, vaikka joulukuusi olisi sykkinyt kuin paraskin discopallo. Vanhempi pojista on kanssani samaa mieltä: hän saa hepulin heti, jos valot vilkkuvat liikaa. Nuorempaa taas ei haittaa yhtään. Jos siis huomaa edes koko valoja.

Jouluvaloja laittaessa tulee kiinnittäneeksi huomiota myös muuhun sisustukseen. Kuten jo sanoin, meillä on melko, no, värikäs sisustus. Jotkut ovat luonnehtineet, että kotimme on kuin jostain Onnelista ja Annelista tai muusta lastenkirjasta. Rakastan värejä, ja sisustuksemme kulmakiviä ovat erityisesti pinkki, limenvihreä, turkoosi ja violetti. Jos saisin sisustaa aivan mieleni mukaan, mukana olisi myös vielä radikaalimmin muita värejä, mutta yritän antaa armoa miehelleni, jolla ei ole yhtä joustava värisilmä. Värit tuovat minulle energiaa ja hyvää mieltä: jos näen jossain jotain ihanan väristä, oikein tunnen kuplinnan ja kihinän, mikä siitä aiheutuu.

Minulle skandinaavinen valkoinen, selkeä ja pelkistetty on sama kuin ahdistus: mihinkään ei uskalla koskea, koska siitä tulee aina siivottavaa (eli lisää työtä), tyhjä valkoinen ei ruoki millään tavalla mielikuvitustani ja saa aivot käymään todellakin alikierroksilla. Jos käyn kylässä valkoisessa asunnossa, se tuntuu kotiini verrattuna todella seesteiseltä, hetken, mutta sitten alan etsiä niitä kiintopisteitä ja jotain, mistä saisin kiinni. Tässäkin ehkä aivoni kaipaavat jotain sopivaa viritystilaa, liian pelkistetyssä ne sananmukaisesti sammuvat ja masentuvat, mutta liiallisessa sekamelskassa ja sotkussa ne alkavat käydä jo liian kierroksilla. Yritän tehdä kodistani sellaisen paikan, missä oma pääni käy sopivilla kierroksilla, ihan sama mitä naapurit ovat siitä mieltä. Jos en voi omassa kotonani hyvin, niin missä sitten?

Ymmärrän erittäin hyvin, että se valkoinen ja seesteinen merkitsee monelle juuri sitä rauhoittumista ja vähemmän aistiärsykkeitä. Paikallislehdessäkin oli vasta artikkeli siitä, miten kotiin saa luotua seesteisen tunnelman luonnonläheisillä väreillä ja materiaaleilla. Aivan oivallista, jos pitää maanläheisistä sävyistä. Ymmärrän senkin, että kun tavaroita on vähemmän näkyvillä ja pinnat ovat selkeät ja yksiväriset, on helpompi keskittyä muuhun. Silloin se on todellakin hyvä ratkaisu. Mutta minulle se ei toimi. Minun puolestani kukakin saa asua aivan niin valkeassa tai mustassa tai luonnonläheisessä värimaailmassa kuin haluaa, ihan vapaasti missä hyvänsä, eihän sen olekaan tarkoitus tuottaa iloa MINULLE, vaan juuri kyseiselle omistajalleen. Toivoisin vain, että useammat muistaisivat tehdä sisustusratkaisunsa sen mukaan, mikä itselle tuntuu sopivalta, eikä siltä, millainen tuttavaperheellä on ja mikä näyttää kivalta ja trendikkäältä somessa. Eikä mielestäni sisustus ole mikään pysyvä ratkaisu, vaan jos alkaa nyrppiä, sitä voi vaihtaa. On hyvin vieras ajatus, että sisustus olisi joskus jollain tavalla valmis.

Pidän myös siitä, että elämä näkyy kodissani. En todellakaan tykkää ympäriinsä retkottavista tavaroista ja olohuoneen vallanneista pupukaupungeista ja rautateistä, jotka kiertävät keittiöön asti,  mutta annan niiden olla, koska pojalleni se on todella tärkeää. Lapset saavat näkyä, sillä tämä on myös heidän kotinsa. He saavat liimailla seinille piirrustuksiaan, karttojaan ja opastetaulujaan, jos se on heille tärkeää. Kuntoiluvälineet ja jumppamatot voivat olla välillä keskellä lattiaa, jos niitä tulee silloin käytettyä aktiivisemmin. Ruokapöydällä saattaa olla kesken jokin minun askarteluprojektini, mutta syödään sitten vaikka tiskipöydän kulmalla. Pyykit nakottavat jo toista viikkoa kiikkutuolissa, mutta eiköhän nekin jossain vaiheessa siitä löydä tiensä kaappiin. Jos stressaisin joka ikisestä sukasta ja legopalikasta, olisin ollut jo vuosia sitten suljetulla osastolla. Minulle tavaroiden epäjärjestys itsessään ei aiheuta ylivirittymistä ja stressiä, vaan enemmänkin meteli ja liialliset valot. Onneksi tässä sekamelskassa ei pieni (eikä suurempikaan) vaatemytty näy missään, valkoisessa ympäristössä jo se yksi vihreä sukka olisi suoranainen katastrofi. En todellakaan aio kuvailla kotiani someen (pieniä yksityiskohtia lukuunottamatta) ja kun muutenkin kutsun vieraita hyvin vähän käymään (olenhan introvertti), niin kotini ei tarvitse olla kuin suoraan sisustuslehdestä. Tärkeintä minusta on, että ME viihdymme täällä ja voimme hyvin. Jouluvaloilla ja ilman. 

Ihanaa joulunodotusta! 💝 

-Laura