Joutuin vain nyt nukkumatin luo! (äiti siis)

Nukkuminen on aina ollut minulle tärkeää. Pidän tässä tapauksessa selkeistä rutiineista: pääsen nukkumaan tarpeeksi ajoissa, eli silloin kun minua alkaa väsyttää, ja voin herätä selkeästi kellon soittoon tarpeeksi monen tunnin päästä, tai siihen että herään itse sitten kun uni loppuu. Kaikki muu on hankalaa ja ärsyttävää. Nukkumisasioissa en ole millään tavalla joustava, ja jos toisinaan joudun joustamaan, kovin lähelle ei kannata tulla.

Nuorenakaan en pitänyt yömyöhään kukkumisesta, vaan halusin nukkua kunnolliset yöunet. Joskus niinä harvoina kertoina kun tempaisin ja valvoin vähän pidempään (eli yleensä luin niin koukuttavaa kirjaa, etten malttanut lopettaa), sen huomasi kyllä seuraavana päivänä: olo oli aina jotenkin todella pöllähtänyt ja sekava. En ole ollut koskaan yökerhotyyppiä (huhhuh) ja sen pari kertaa kun olen ollut jossain keikalla, niin seuraava päivä tosiaan menee vähän kuin olisi pienessä sievässä koko ajan: ajatus takkuilee ja olo on nuutunut. En juo alkoholia, mutta kärsin väsymyskrapulasta vielä monta päivää.

Ennen lapsia kävimme mieheni kanssa silloin tällöin tanssimassa lavatansseissa. Joka kerta mietin, miksi ihmeessä tällaiset aktiviteetit pitää tehdä YÖLLÄ?! Yö on mielestäni nukkumista varten ja kaikki aktiiviset harrasteet harrastetaan muina vuorokaudenaikoina. Ikinä ei päähäni ole mahtunut, miksi ihmeen takia ihmiset ylipäätään haluavat mennä tanssimaan yöllä? Eikö ilta olisi parempi? Jos suurin osa ihmisistä pääsee töistä neljältä tai viideltä, niin miksi tanssit alkaa vasta yhdeltätoista? Jos suurin osa ihmisistä on viikonloppuisin vapaalla koko päivän, miksi tanssimaan aletaan vasta keskiyöllä? Minulla ei vaan käy järkeen. Jos lähdetään viihteelle, miksei voida lähteä jo vaikka kuudelta tai seitsemältä, olla koko ilta viihteellä ja palata hyvissä ajoin kotiin nukkumaan? Itse voisin näin aivan mainiosti tehdä (lähteä siis sinne tanssimaan, en baariin), mutta en voi näin tehdä, koska artisti aloittaa vasta lähempänä keskiyötä.

Olisiko tässä nyt jollain hieman kehittämisen paikkaa? Pakko ei ole mennä, enkä menekään siis, mutta jos säälliseen ilta-aikaan ei ole mitään tarjolla, niin vähäksi jää kulttuurivalikoima. Teattereista pidän, ja ne alkavat vielä ihan ihmisten aikaan seitsemältä. Usein pidemmän teatterikappaleen jälkeen olen jo ihan valmis untenmaille, ja paluumatkalla alan olla jo kiukkuinen kun en pääse tarpeeksi ajoissa nukkumaan. Päivätansseja ei järjestetä muuta kuin eläkeläisille, ja on todella iso kynnys mennä sinne kolmikymppisenä norkoilemaan. Sitä paitsi näissä tansseissa soitetaan vain humppalevyjä, eihän sinne kukaan hyvä artisti eksy. Milloinko minä siis oikein tanssin?

Sitten murehditaan, että kyllä on ihmisillä uniongelmaa jos minkälaista. No on varmaan, kun yö pitää käyttää kaiken maailman aktiviteetteihin, jos joskus haluaa jotain musiikkia kuunnella tai edes tanssia sen tahtiin. Stressi ja muut huolet selittävät kyllä suurimmanosan uniongelmista, mutta en tiedä parantaako sitä kovinkaan paljon se, että viikonloput riekutaan öisin ja nukutaan päivisin. Arkipäivinä pitää jälleen vaihtaa tahtia ihan toiseen suuntaan. Ei se nyt ainakaan ihan hirveän hyvää voi tehdä, varsinkaan tällaiselle, jolla on yhtä haasteellinen hermostotoiminta kuin minulla.

Yötyöläiseksi minusta ei ikinä olisi. Nostan hattua niille, jotka pitävät öisin tätä yhteiskuntaa pystyssä, siihen en vain kykenisi. En tiedä olisinko hyvä sairaanhoitaja, lääkäri tai palomies (no, en olisi varmaan muutenkaan) jos koko yö menisi potilaille kettuillessa ja väsymystä itkiessä. Rytmini yksinkertaisesti on hyvin kankea ja ne pienetkin kerrat, kun olen yrittänyt sitä muuttaa, tuntuvat yleensä todella ylivoimaisilta. Enkä tiedä olisiko minusta mitään hyötyä seuraavanakaan työpäivänä, jos pari yötä valvottuani olisin koko loppuviikon sekaisin kuin seinäkello. (Inhoan tätä sanontaa!)

Monet ihmisistä ovat melko joustavia. Heille ei tuota ongelmaa valvoa hieman pidempään tai herätä hieman aiemmin. On välillä ihan ok mennä sinne keikalle yhdeltätoista, lähteä lennolle, joka lähtee kello yksitoista ja on perillä puoli kahdelta. On ihan ok herätä töihin viideksi, tai tehdä niitä yötöitä. Viikonloppuisin on ihan ok olla yökerhossa neljään, eikä tästä maailma juuri muuksi muutu. Toivoisin välillä itsekin, että voisin olla näin joustava. Se helpottaisi arkea kummasti! Mieheni pystyy olemaan töissä yhteen, nukkumaan parin tunnin yöunet ja lähtemään taas kahdeksaksi. Vaikka hän ei tällaisten lyhyiden unipätkien jälkeen käykään ihan täysillä, hän on kuitenkin toimintakykyinen ja ottaa univelkaa kiinni jossain toisessa kohtaa. Itse kiipeäisin seinille, kiljuisin ja itkisin. Jos tiedän, että tulossa on jokin yöunia verottava koettelemus, hermoilen sitä jo monta viikkoa etukäteen, koska tiedän sen tuskaisen tunteen mikä siitä seuraa.

Jos minua väsyttää, haluan nukkumaan NYT. En siedä sitä olotilaa, mikä armottomasta väsymisestä seuraa. (Kannattaisi opetella! joku sanoo. Ehkä, mutta kun se ei ole onnistunut 36 vuodessa, tuskin onnistuu jatkossakaan.) En yksinkertaisesti pysy valveilla, vaan aivoni siirtyvät lepotilaan, halusin sitä tai en. ”Normaali” ihminen osaisi venyttää, sinnittelisi vielä vähän: No, nukutaan sitten aamulla pidempään. Ei käy! Vaikka kuinka tekisi mieli katsoa hyvä elokuva loppuun, joudun monesti toteamaan, että en vain pysty. En tajua tästä enää yhtään mitään. Jos asuntoautolomalla joudutaan etsimään leiripaikkaa tuntikausia ja päästään nukkumaan vasta hyvin paljon arvioitua myöhemmin, en selviä iltatoimista ilman paria itkupotkuraivaria ja aivoja riipiivää tuskaa. Jos saavumme hotelliin kahdelta yöllä, en kerta kaikkiaan jaksa olla ymmärtäväinen ja huolehtiva äiti, vaan yksinkertaisesti kaadun väsymyksestä sänkyyn. On hyvin vaikea toimia, jos aivot eivät toimi. Minulla on hyvin herkkä hermosto ja hyvin aktiiviset aivot, jotka vaativat lepoa JUURI NYT. Ne eivät kysele, haluanko vai en, vaan päättävät itse ja lopettavat toimintansa. Silloin kun lasten iltatoimet venyvät jostain syystä myöhään, en yksinkertaisesti pysty toimimaan enää järkevästi. Mieheni joutuu hoitamaan lapset nukkumaan, sillä vain sammun. Lapset joustavat, mieheni joustaa, minä en. Jos itsellä ei ole sellaisesta maata kaatavasta väsymyksestä kokemusta, ei voi tietää, miltä sellainen tuntuu.

Vauva-aikojen yösyötöt olivat suoraan sanottuna aivan täyttä helvettiä. Olen myöhemmin miettinyt, miten ihmeessä selvisin sen kiirastulen läpi kaksi kertaa. Silloin oli kai niin umpiväsynyt, ettei jaksanut enää edes ajatella senkään vertaa. Sitä toimii, kun on PAKKO, robottina, automaattiohjauksella. Tiedän, että jos joutuisin sen mankelin vielä joskus käymään läpi, en siitä selviäisi kovinkaan täysijärkisenä. (Tässä yksi aina painava syy olla hankkimatta enää lapsia: synnyttää voisin vaikka heti huomenna, raskaanaolokin menettelisi, mutta yösyöttäminen ajaisi minut suljetulle osastolle.)

Olin toki varautunut öisiin heräämisiin. Olin tottunut siihen, että heräilin öisin muutenkin, sillä jalat kramppasivat enkä saanut kunnolla nukuttua ison mahani kanssa. Oli kuitenkin melkoinen järkytys, miten raastavia yösyötöt olivat. Poikani söi tuntitolkulla: välillä imaisi, nukahti pariksi minuutiksi tissin alle, jatkoi syöntiään. Maisteli ja makusteli. Usein nukahtelin istualleen ja hätkähdin hädissäni hereillä tajutessani, että minulla on edelleen vauva sylissä. Parin tunnin päästä sama show uudestaan. Yritimme mieheni kanssa jakaa syöttövuoroja niin, että hän hoitaisi iltavuoron (koska valvoi yleensä hieman pidempään) ja minä aamuyön. Järjestely ei ollut kovin toimiva, sillä heräsin jokaiseen parahdukseen ja mikron kilahdukseen tai viimeistään siihen, että vauva tuotiin nukkumaan vieressäni olevaan sänkyyn. Toisinaan heräsin siihen, että kaikista hyvistä suojauksista huolimatta valuttelin maitoa pitkin sänkyä ja oli pakko nousta pumppaamaan sitä pussiin. Totesin, ettei kuviossa ollut mitään järkeä: jos vauva ei juonut maitoa minusta, jouduin tyhjentämään sen joka tapauksessa, sillä en missään tapauksessa aikonut nukkua öitäni yököttävän hajuisessa maitolammikossa. Jos vauva ei herännyt nälkäänsä, hän heräsi siihen, että mahaa väänsi ja närästi. Heijailin tuntitolkulla tätä huutavaa pakettia ja toivoin, että ehkä seuraavana päivänä saisin parin tunnin päiväunet. Tätä sirkusta kesti kuitenkin suunnilleen kahdeksan kuukautta ja tunsin olevani taivaassa, kun lapsi ensimmäisen kerran nukkui kokonaisen yön ilman syöttämistä. Silloinkin taisin herätä pariin kertaan tarkistamaan, oliko lapsi ylipäätään hengissä.

Toisen lapsen kohdalla (toisinaan mietin, olinko ihan hullu, kun rupesin siihen niin pian selvittyäni ensimmäisestä) päädyin syöttämään itse koko yön. Vauva ei huolinut lämmitettyä pussimaitoa, joten maitoa oli aivan turha pumpata talteen. Ja kun maitoa kerran oli valmiiksi lämmitettynä tarjolla, en nähnyt järkeväksi, että mies alkaisi lämmitellä kalliita norsu- ja pingviinimaitopurkkeja keskellä yötä. Poika oli onneksi helpompi tapaus, sillä hän söi viisi minuuttia ahnaasti ja nukahti sen jälkeen tyytyväisenä. Pääsin siis paljon helpommalla, onneksi. Mutta joka yö mietin, ettei ikinä koskaan milloinkaan enää tätä. Jos minä tästä selviän, selviän jatkossa ihan kaikesta.

Sen jälkeen olen ollut kiitollinen jokaisesta yöstä, jonka olen saanut nukkua kokonaan. Opin arvostamaan unta entistä enemmän ja haluan pitää kynsin hampain kiinni jokaisesta minuutista, jonka saan pitää itselläni. En tiedä kuinka pahat traumat nämä repaleiset syöttöyöt jättivät, mutta edelleen joka kerta, kun minulle ehdotetaan katkonaisempaa yötä, saan itkupotkuraivarin. Jos lapsi ei saa unta ja haluaa tulla viereen nukkumaan, menen ihan sekaisin: menee yö pilalle, kun joku hyörää ja häärää vieressä. Jos lapsi tulee viereen keskellä yötä, se on ihan ok, ja selviän jotenkin aamuun asti. Mutta jos tiedän, että hän aikoo majailla siinä koko yön, alkaa ahdistaa. Jos lapsella on oksennustauti, minusta tulee itkeskelevä zombi.

Jos sanon, että minua väsyttää, silloin minua oikeasti väsyttää, ja haluan nukkumaan NYT. En voi odotella, että elokuva loppuu tai lapset saavat hampaat pestyksi ehkä puolen tunnin päästä. Siinä vaiheessa en enää ala etsimään peittoja ja pussilakanoita. Minua on aivan turha houkutella jäämään vielä vähäksi aikaa. (Ei kannattaisi, jos tietäisi millainen sekopää minusta väsyneenä voi kuoriutua.) En jaksa olla empaattinen, hellä ja huolehtiva, jos aivot tilttaavat NYT. Minua on aivan turha maanitella joustamaan: minähän joustaisin, mutta kehoni ei anna. Tätä ihmisten on monesti hyvin vaikea ymmärtää.

Tähänkin sopinee vertauskuva sitkeistä voikukista ja herkistä orkideoista: voikukka sinnittelee läpi vaikka asvaltista, nousee, vaikka joku astuu sen päälle ja pärjäilee, vaikka on liian kuivaa tai liian sateista. Orkidea sen sijaan kuolee, jos sitä ei kastele ja lannoita juuri oikeaoppisen aikataulun mukaan. Minulla on herkän orkidean rutiininomainen tarve tietyille asioille, kuten juurikin nukkumiselle. (Ja syömiselle, mutta se on oma lukunsa.) Muuten en vain selviä.

Mukavaa syksyä! Nukkukaa hyvin!😴

 

Jos et ole vielä lukenut orkidea-voikukka-juttua, käy lukemassa se täältä.

 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voihan Räkä! (Nuhaa, kuumetta ja flunssatautia)

Torikauhua ja nälkäkiukkua - herkkis-äiti markkinoilla

Herkkis-äiti jumppaa (vai eikö jumppaa - kas siinä pulma!)