Parisuhdepähkäilyjä, osa 1: Parisuhteellisuutta (eli parinmuodostuksen kauppalista)

Parisuhde, rakastuminen ja ylipäätään ne asiat, jotka vetävät eri ihmisiä puoleensa, ovat varsin kiinnostavia ilmiöitä. Koska jokainen tyyppi on yksilö, jokainen kohtaaminen ja jokainen keskinäinen vuorovaikutustilanne on erilainen ja ainutlaatuinen. Siten tietysti myös parisuhde. Kaiken maailman parisuhde-oppaita on niin pilvin pimein, mutta kukaan ei osaa antaa mitään yhtä toimivaa mallia tai ohjetta, joka toimisi. Kun kaksi hyvin ainutlaatuisilla piirteillä ja niiden sekasotkuyhdistelmillä rakennettua tyyppiä laitetaan yhteen, syntyy aina jotain mielenkiintoista: toisesta kohdasta hiertää ja hankaa, toisesta voi syntyä niin kovaa vetovoimaa ja viehätystä. Ei voi sanoa, millaiset temperamentti- ja persoonallisuuspiirteet sopivat yhteen ja millaiset eivät, vaan yksilöt ratkaisevat. Täysin päinvastaiset tyypit voivat todellakin täydentää toisiaan, mutta tietynlaiset eroavaisuudet voivat työntää heitä erilleen. Samanlaiset tyypit ymmärtävät toisiaan jo pelkästä katseesta, mutta toisaalta samanlaisuus voi jumittaa heitä myös paikoilleen ja estää näkemästä tai oppimasta jotain uutta. 

Seuraan mielenkiinnolla esimerkiksi Ensitreffit alttarilla ja Maajussille morsian -sarjoja, sillä on jännää analysoida ja tutkailla toisten ihmissuhteita. Ei tirkistelymielessä, vaan juurikin tarkastellen sitä dynamiikkaa, miten parisuhteet muodostuvat ja mitkä ovat niitä piirteitä, joista aiheutuu hankauksia. Niistä pareista, jotka näyttivät aluksi todella onnellisilta, saattaakin yhtäkkiä tulla ensimmäiset eroajat tai niistä, jotka empivät pitkään, tuleekin parhaita kavereita tai yhteen hitsautuneita pareja. On jännittävä huomata, että vaikka pari olisi muuten kuin toisilleen luodut, saattaa silti olla jokin tietty piirre, joka nousee lopulta niin suureksi ongelmaksi, että se kaataa koko suhteen. Tai yllättäen toinen osapuoli saakin toisesta kaivettua esiin jotain sellaista, jota hän ei tiennyt olevankaan.

Ihan tavalliset pariskunnat ovat mielenkiintoisimpia, jotain Bacheloreja en jaksa katsoa yhtään. Näissä useimmiten kohtaavat toisensa ihmiset, jotka ovat kiinnostuneet varsin pinnallisista asioista, kuten ulkonäöstä ja tilipussin määrästä, ja syttyvät siitä, että unelmamies on lentäjä tai businessjohtaja. Ihan ahdistavaa katsottavaa. (Toki näistä asioista siis saa syttyä, mutta omasta näkövinkkelistä sellainen on varsin pinnallista ja tylsää.) Olisihan se toki varmasti hienoa, jos miehellä olisi säkkitolkulla rahaa, iso linna, lentokone ja laiva, mutta jos se tyyppi itsessään on ihan torvi, niin eipä siinä luksusjahdilla lomaillessa niin lokoista taida olla. (En nyt siis sano, että nämä Bachelorit olisivat kamalia tyyppejä, mutta ymmärtänette varmaan, mitä ajan takaa.) Minua kiehtoo ihmisen sisäinen maailma, ei se, millaista autoa hän ajaa. Enkä pidä siitä, että hyvää parisuhdetta pitää mennä tahallaan koettelemaan johonkin Temppareihin, voi luoja miten pinnallista pelleilyä. Älyä nyt hyvä ihminen pitää kiinni siitä hyvästä suhteesta, äläkä mene sinne tekemään typeryyksiä! Draama tuntuu olevan kovaa valuttaa myös parisuhdemarkkinoilla: jos sitä ei ole, sitä tehdään vaikka väkisin.

Yhteistä näille kaikille parisuhdeohjelmille on joka tapauksessa se, että aluksi luetellaan pitkä litania, millainen toisen pitää olla. Ja suurin osa näistä on yleensä ihan hyviä määreitä ja ihan toteuttamiskelpoisia. Avoin, rehellinen ja luotettava. Huumorintajuinen. Koskaan ei voi mitenkään tietää, millainen tyyppi sieltä putkahtaa ja sopiiko sen kanssa yhteen hyvin vai huonosti, on parempi laatia hieman ennakoivaa kauppalistaa, josta voisi ehkä saada jotain suuntaviivoja parisuhdeonnen muodostumiseen. Tai sitten ei. Joskus on huvittavaa huomata, että lista ei pitänyt lainkaan paikkaansa, vaan kohteeksi valikoituikin yllättäen jotain ihan muuta. Tai että listaa seurattiin niin orjallisesti, että unohtui oikeastaan tutustua niihin ihmisiin.

Avoimuutta peräänkuulutetaan aina. Sitä voi toki olla monenlaista, eikä sen välttämättä tarvitse tarkoittaa puheliaisuutta, kuten yleensä sillä kuvitellaan tarkoitettavan. Useamman kerran joku hiljainen tyyppi on rankattu pois sillä perusteella, ettei hän osannut tuoda asioita suullisesti julki televisiokameroiden edessä, eli ei ollut tarpeeksi avoin kertomaan koko maailmalle omista asioistaan. Valitellaan, ettei toisesta oikein saanut mitään irti. Kysyitkö kirjallisesti, kahdenkesken, ilman kameroita? Kuuluu formaattiin ettei kysytä, joten se siitä introvertista tuppisuusta sitten. Avoin hän silti voi olla, kertoa mielellään itsestään, toiveistaan ja ajatuksistaan, jos joku vain osaa oikein kuunnella, eikä niitä asioitaan tarvitse avoimesti huudella koko maapallolle. Aina ei oikein tiedä, millaista avoimuutta haetaan: itsestään hölöttämistä vai oikeasti asioiden ja tunteiden ilmaisua. 

Mitä tarkoittaa huumorintajuinen? Jaksan tätä aina uudelleen ja uudelleen ihmetellä. En ole tähän mennessä tavannut vielä kovinkaan montaa ihmistä, joilla ei olisi minkäänlaista huumorintajua. Hyvin harva on niin tosikko, ettei tajua minkäänlaista sutkautusta. Ja ne tosikotkin löytävät varmasti parinsa mieluummin toisesta samanlaisesta. On siis aivan eri asia, miten ne huumorit sitten kohtaavat keskenään. Jos toinen nauraa aivan eri asioille kuin toinen, ei siinä paljon auta se, että on huumorintajuinen. Pitää olla samalla tavalla huumorintajuinen.

Esimerkiksi meistä kumpikaan ei tykkää Putous-ohjelmasta, koska sen vitsit eivät naurata yhtään ja kaikkia kohelluksia katsoessa pintaan nousee yleensä vain kamala myötähäpeä ja tuskanhiki. Näin myös monen muun komedian suhteen. Toiset nauravat läkähtyäkseen vitsille, mikä minun mielestäni on vain mauton ja todella ääliömäinen. Sen sijaan tilannekomiikka naurattaa meitä molempia kovastikin. (Tätä nyt on onneksi lasten kanssa tarjolla melko paljon.) Jos vitsi syntyy jostain väärinymmärryksestä, sanakäännöksestä tai koomisesta tilanteesta, se naurattaa aina. Ja lasten kanssa esimerkiksi Tatu ja Patu-kirjojen pienet taustalla olevat sanamuunnokset ja oivallukset saavat usein lukija-äidiltä pissat housuun.

Varmasti elämän varrella syntyy jonkinlainen käsitys siitä, millainen ihminen itselle sopii ja millainen ei. Jos itse on urheilullinen, etsii todennäköisesti urheilullista seuraa. Hyvin ymmärrettävää. Toinen sohvaperuna myös tunnistaa toisen sohvaperunan. Mutta joskus näyttää pelottavasti siltä, että vaikka kuinka avarakatseisesti aiotaan suhtautua tuleviin ehdokkaisiin tai ennalta määrättyyn sulhoon tai morsmaikkuun, niin silti jossain vaiheessa todetaan, ettei se ollut sitä mitä odotin. Mutta kuinka tiukat olivat nämä odotukset? Jotkut lähtevät siitä, että toisen täytyy olla tumma tai vaalea. Pitkä tai lyhyt. Nykyajan Tinder-maailma ihan hirvittää: miten ikinä sieltä kukaan voi löytää ketään, koska valinta tehdään pelkästään ulkonäön perusteella? Jos tyyppi on aivan helmi, mutta ulkonäkö ei ehkä juuri sitä mitä etsittiin, niin voi jäädä moni kaunis rakkaustarina syntymättä. Jos tyyppi onkin vähän liian lyhyt, mutta muuten ihan täydellinen, tämä lyhyys voi häiritä niin paljon, että juttu jää siihen. Mitkä on ne ominaisuudet, joiden kanssa voi olla valmis joustamaan? Ja mitkä niitä, jotka ovat ehdottoman pakollisia? 

Ja ammatti, voi se ratkaisee aina niin paljon. Ammatti vain harvoin kertoo ihmisestä kovinkaan paljon, muuta kuin siis sen, millaisesta työstä tämä on kiinnostunut. Itsekin ehkä joskus nuorena virheellisesti ajattelin, että koska itse olen lukuihmisiä ja hyvin yliopistomaailmaan orientoitunut, oli vaikea kuvitella, että voisin ihastua johonkin raksamieheen. No, mutta mieheni tavattuani totesin lopulta, että mitä väliä. (Välihuomautus: hän siis ei ole raksamies.) Jos tyyppi on ihan timantti ja kaikin puolin mielenkiintoinen ja täydellisesti minulle sopiva, niin mitähän väliä sillä on, että toinen on teoreettinen lukutoukka ja toinen supertaitava asiakaspalvelija? Itse en ainakaan kokenut sitä sillä hetkellä millään tavalla oleellisena asiana. Ehkä päinvastoin: oli mielenkiintoista päästä sukeltamaan johonkin ihan muuhun kuin siihen omaan lukutoukkamaailmaan, joka oli jo ennalta niin tuttu. Toinen osaa toista ja toinen toista. Win-win. 

Vaikka en mielelläni naureskele toisten virheille, on silti huvittavaa välillä katsoa nuorison seurustelusuhteita: suhde kaatuu siihen, että tyypillä olikin nolo pusero tai nolo hiusmalli. Suhde ei tainnut kovin vakaalla pohjalla olla alunperinkään, jos poikaystävä lähtee juhlista parhaan kaverin matkaan tai ilmoittaa, että en mä nyt jaksakaan enää olla sun kaa. Joskus kun katson jotain teiniäitejä tai näitä jo mainitsemiani pinnallisia ihmissuhderealityjä (joista mielestäni oikea elämä on hyvinkin kaukana ja joita katson siis vain kuolleen ruumiini yli), niin tekisi mieli raapia kynsillä tapettia, kun ottaa niin päästä. Tuntuu, että on oikeasti jossain ihan eri planeetalla kuin nämä bilemestarit, jotka vaihtavat parisuhdetta kuin paitaa. En ala tässä nyt tarkemmin analysoimaan, mitä parisuhde ja rakkaus mielestäni pitää sisällään, (siitä tulisi aivan liian pitkä blogiteksti), mutta mielestäni se ei ole epämääräistä yhteistä hengailua sen vuoksi, että sulla on kiva auto tai kiva tukka.

Muistan niin elävästi, miten silloin ujona, introverttina ja erityisherkkänä nuorena katselin tätä sirkusta ja mietin, että eikö tällä planeetalla ole oikeasti ketään edes kohtalaisen fiksua, jolle parisuhde merkitsisi jotain vähän syvällisempää ja joka osaisi pikkuisen katsoa kokonaista metsää eikä yksittäisiä puiden oksia. En todellakaan ollut kiinnostunut seurustelemaan vain seurustelemisen riemusta, vaan halusin löytää tyypin, jolla mätsäisi juuri minun kanssani. Olihan minullakin siis kriteerini, mutta varsinkin silloin tuntui, että ne poikkesivat melko lailla ”norminuorison” kriteereistä. En oikein tiennyt, mitä etsin, mutta tietäisin, kun löytäisin sen. Olisi tehnyt mieli kynsiä liitutaulua lähes jokaisella yläasteen ELTin tunnilla (siihen maailmanaikaan meillä oli sellainen oppiaine kuin elämäntaito, joka todennäköisesti vastaa hieman tämän päivän terveystietoa). Muistan pohtineemme useaankin otteeseen seurustelukuvioita ja sitä, millainen unelmakumppanin tulisi olla. Pää meinasi räjähtää joka kerta, kun ulos tuli samat litaniat: Unelmatyttöystävän tuli olla missi blondi, jolla on isot tissit, ja unelmapoikaystävän tumma, komea, rikas, älykäs ja joka hoitaa kaikki maailman asiat. Raapustelin paperiini: En halua mitään urpoa satuprinssiä. Joku ihan normaali tyyppi, hauska ja kiva. Semmonen, ihan tavallinen. Luotettava ja rehellinen. Jolla on mielellään aivot ja taito käyttää niitä. Vastaukseni tuntui vähän pliisulta verrattuna muiden koukeroihin. Tunsin olevani NIIN erilainen. 

Toisinaan tuntuu edelleen, että ihmiset metsästävät jotain satuolentoa: tyyppiä, jollaista ei oikeasti voi olla edes olemassa. Sitten yhteistuumin ruoditaan keskustelupalstat täyteen sitä kaikkea, mikä miehessä (tai vaimossa) on vikana. Ei nähdä sitä hyvää, vaan aina pitäisi olla enemmän ja paremmin. Tietysti ymmärrän, että osa parisuhteista yksinkertaisesti päätyy katastrofiin ja toinen onkin todella kaukana siitä, mitä kuviteltiin. Ja silloin on aina parempi niin. Mutta välillä mietin, onko edes yritetty aidosti nähdä sitä toista vai onko vain yritetty jotenkin survoa sitä toista niihin unelmatyypin raameihin, jotka on jo alun perin laadittu tiukkojen piirustusten mukaan. Koska jokainen on niin erilainen yksilö, on aivan turha kuvitella, että jonkin yksittäisen kauppalistan perusteella voisi löytyä täydellinen match.

Olen melko onnekas, että kohtasin mieheni ilman mitään suurempia ennakko-oletuksia tai odotuksia. Katsotaan nyt. Jostain sattuman oikusta meillä mätsäsi, vieläpä erinomaisesti! Oli kutkuttavan jännittävää alkaa perkata tätä ihmistä kerros kerrokselta ja tutkia, mitä sieltä löytyisi. Ja edelleen, näiden 15 vuoden jälkeen, ainakin itseäni ajaa eteenpäin sama uteliaisuus: Haluan tietää susta lisää! Joka päivä paljastuu jotain uutta, jotain mitä en vielä tiennyt. Ai, sä ajattelit tästä noin. Oho, ai noinkin voi tehdä! Joka päivä rakentuu pala palalta parempi kuva unelmamiehestä, jonka joku kohtalon sormi minulle osoitteli. Tiedän, että jos tässä kohtaa hankaa, on kymmenen muuta kohtaa, missä ei. En halua täydellisen virheetöntä supersankaria tai prinssi uljasta, vaan aidon ja elävän IHMISEN. Enhän itsekään ole millään tavalla täydellinen, välillä niin kaukana unelmavaimosta että ihan hirvittää. Miten voisin vaatia sitä toisilta? Juuri virheet ja mutkat, ne piirteiden hankauskohdat ja säkenöivän yhteensopivat palaset tekevät meistä tuntevia, ajattelevia ja kokevia ihmisiä, jännittäviä ja ainutlaatuisia yksilöitä. Jokaisella on oma tarinansa, joka sekin rakentuu koko ajan uudenlaiseksi. Se mielestäni tekee tästä elämästä niin yltiöpäisen mahtavaa. Ja parisuhteen näkökulmasta: että voidaan tehdä sitä tutkimusmatkaa yhdessä.

Sain juuri sitä mitä tilasin: ihan tavallisen, kiva tyypin, jonka kanssa voi elää ihan tavallista arkea. Ilman turhaa draamaa ja lentokoneita. Jonka kanssa voi olla ihan vaan tämmöinen pöljä itsensä: nauraa, itkeä, raivota ja rakastaa. Ei aina kaikki mene niin kuin Strömsössä, mutta missä muualla elämässä menisi? Ihan sama lasten kanssa. Joskus riittää ihan vaan se, että Rakastaa. 

(Vaikka, pakko myöntää: on tuo yks tyyppi kyllä ainakin aika lähellä täydellistä. 💝)