Nuoruuden painekattila (eli nuorten stressistä, paineista ja vertailusta)

Sunnuntain Kalevassa oli artikkeli nuorten väsymyksestä ja masennuksen ja ahdistuksen yleistymisestä. Artikkelissa pohdittiin, mitkä tekijät aiheuttavat nuorille stressiä ja tunnetta elämän hallitsemattomuudesta. Syyksi ehdoteltiin koulupaineita, mutta myöhemmin sekin oikeastaan kumottiin pohtimalla, että ei koulun paineet oikeastaan ole niin kovin paljon lisääntyneet. Pohdittiin, kuuntelevatko vanhemmat nuoria tarpeeksi ja onko heillä ihmisiä, joille he voivat kertoa omista huolistaan. (Tämä oli mielestäni varsin tärkeä pointti.) Puhelinta ehdotettiin yhdeksi stressin lähteeksi, sillä esimerkiksi monet uniongelmat olisi ratkaistavissa sillä, että puhelin laitettaisiin iltaisin pois eikä sillä viestiteltäisi pikkutunneille asti.

Paljon hyviä ehdotuksia ja tärkeitä näkökulmia, mutta mielestäni joukosta puuttui yksi. (Varmasti montakin tärkeää pointtia puuttui, mutta yksi pisti erityisesti silmään.) Kukaan ei maininnut stressin ja epämääräisyyden tunteen syyksi sitä ”ongelmaa”, jonka kanssa luulen melko monen kamppailevan 24/7 ja johon oikeastaan koko nuoruusaika kiteytyy: ”Kelpaanko tällaisena kuin olen?” Aika kummallista, jos tällä ei ole mitään tekemistä stressipaineen kanssa.

Muistan ainakin itse pyöritelleeni juuri tätä kysymystä niin paljon, että ihmekös tuo, jos ei pikkuisen stressiä aiheuttanut. Omat syyni tähän pohdintaan lähtivät pitkälti juuri herkkyydestä, sekä introverttinä ja ujona olemisesta: koin, että tällaisena ei pärjää, pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja reipastua. Pohdin, miksi kaikki muut onnistuvat siinä, mutta minä en. Miksi en osaa tsempata, ja miksi en muutu rohkeaksi ja sosiaaliseksi, vaikka kuinka yritän ja haluan. En vain jotenkin osaa. Ja vaikka kuinka altistan itseäni sosiaalisiin tilanteisiin, en silti koskaan opi nauttimaan niistä. Väsyn vain entistä enemmän.

Kännykät tulivat vasta kun olin jo yläasteella, ja nettikin alkoi silloin pikkuhiljaa muuttua osaksi arkea. Siihen asti olin elänyt pussissa, jossa ulkomaailma oli jossain todella kaukana. Nykyajan nuoret elävät täysin erilaisessa ympäristössä, missä jokainen maailman asia on vain yhden klikkauksen päässä. Jos omassa nuoruudessani koin painetta olla samanlainen kuin muut, miten kokevat nykyajan nuoret, kun vertailukohtana ei ole enää pelkkä oma luokka, omat kaverit ja oma koulu, vaan koko maailma? Kaikki sen julkkikset, some-tyypit ja nähtävillä on koko maailman valokuvat ja mahdollisuus jakaa niitä nopeampaa kuin ikinä. Ennen ei ollut hajuakaan siitä, millainen sisustus naapuriluokan tyypillä on kotonaan, vaan sitä piti mennä itse katsomaan. Nyt perheen sisustusvinkit näkyy instassa omalta puhelimelta. En tiennyt, mitä kaverini söivät kotonaan. Nyt sen näkee koko maailma hastagilla #pikkuiseniltapalaa. Julkkisten elämää saattoi seurata tv:stä, nykyajan nuori voi seurata idolinsa elämää 24/7 somessa, kommentoida ja osallistua. Tubettajat kertoilevat päivästään ja tekevät hullunhauskoja tempauksia. Oma elämä alkaa tuntua kouluineen, läksyineen ja harrastuksineen melko tylsältä. ”Pitäisikö minunkin olla jotain vähän enemmän?”

Nykyään kaikki vinkit ovat saatavilla napautuksella: miten syön, miten treenaan, miten meikkaan ja miten korostan vaatteilla parhaita puoliani. Miten laihdutan, miten pelastan maapallon ja miten löydän unelmieni parisuhteen. Jatkuvaa listaa siitä, miten pitäisi olla ja elää. Nuorelle, joka on vasta rakentamassa omaa identiteettiään ja pohtii omaa paikkaansa tämän maailman kiertokulussa, on todella haastavaa tietää, mitä polkua pitäisi seurata. Mikään ei riitä, aina voi tehdä hiukan paremmin ja hiukan enemmän. Jos treenaan näin, seuraavassa jutussa joku toinen ohjaakin tekemään ihan toisin. Teen siis koko ajan jotenkin väärin. Syön näin, mutta kohta joku käskeekin syödä eri tavalla. Tunnen huonoa omaatuntoa, kun syön lihapullia; niillä ei maailma pelastu. Jos juon ekologista ja vegaania ruotsalaista kaurajuomaa ja ostan banaaneja, miten käy suomalaisten maitotilayrittäjien ja suomalaisen työn, jota pitäisi niin kovasti tukea?

Koulussakin pitäisi pärjätä, mutta koulu ei ole pelkkä koulu: se on mitä suurimmassa määrin myös sosiaalinen taistelutanner, jossa on pärjättävä, luovittava ja koitettava jollain tavalla selvitä hengissä ilman kiusaamista. Miltä näytän? Olenko tarpeeksi yksilöllinen, mutta sulaudunko silti tarpeeksi massaan, jotta en erotu liikaa? Kiinnostuuko minusta kukaan? Saanko tarpeeksi kavereita? Onko minulla oikeanmerkkinen reppu ja kengät? Entä kun pitäisi verkostoitua, osallistua ja aktivoitua, mutta haluankin olla vain yksin?

Jos paineet oli kovat omassa nuoruudessani (kun katsottiin toisten kenkiä, reppua ja hupparimalleja), niin kuinka valtavat paineet on nykyisin? En osaa sitä edes kuvitella. Jo pelkkä ajatus on todella musertava. Ei riitä, että hoitaa koulunsa ja selviää nitkuttelemalla kaverisuhteissa, vaan sen lisäksi täytyy pelastaa koko maapallon tulevaisuus, omistaa oikeanlainen puhelin, olla jatkuvasti käytettävissä, peilattava ja verrattava koko ajan itseään muihin kaikilla some-kanavilla. Oltava enemmän ja parempi. Jos ei jaa omaa elämäänsä, ei ole tarpeeksi hyvä ja näkyvä. Muistan edelleen elävästi sen jatkuvan paineen, ihan joka paikassa, eikä se tosiaan ole mitään verrattuna nykynuoren paineisiin. 

Kaiken sen metelin keskellä pitäisi vielä yrittää pohtia, mikä minusta tulee isona ja tehdä jonkinlaisia valintoja asian suhteen. Jos pelkkä arkipäivä on hirveä stressinaihe ja koko aamu menee sen pohtimiseen, voiko pakkaseen mennä nilkat paljaina, (meidän aikanamme kysymys kuului, pitääkö pakkasella mennä ulos pipo päässä vai ilman pipoa?) on melko vaikea ehtiä kuunnella itseään ja sitä, mitä MINÄ oikeasti haluan. Mukaudunko paineisiin siksi, että niin pitää tehdä, vai siksi että oikeasti haluan? Olenko tällainen siksi, että haluan, vai siksi että muuten en ole tarpeeksi cool? (Koin itse olevani kovin epäcool paksussa villapipossa, mutta eipähän paleltunut korvat eikä pää, varsinkaan kun olin muutenkin koko ajan nuhainen.) Miten voin tietää, mitä haluan elämälläni tehdä, koska mahdollisuuksia on liikaa, tietoa on liikaa ja kaikki narut vetää eri suuntiin? Varsinkaan kun ei ole mitään tietoa, kuka minä olen, millainen minä olen, mitä minä haluan, osaan ja mihin pystyn. Nuoren pitäisi rakentaa kuva omasta itsestään siitä kaikesta ympäriinsä levinneestä sälästä, ja vielä maailmassa, jossa jokainen valinta on väärin. 

Ei kai nuorilla mitään stressiä ole? Eipä. En ihmettele yhtään, jos pikkuisen masentaa ja ahdistaa, kun ei koskaan ole tarpeeksi missään.

Katsoin vasta lasteni kanssa Peter Panin. Siinä Leenan identiteetti ja koko elämän suunta rakentuu yhdessä yössä: minusta tulee lasten äiti. Ei tainnut siihen aikaan olla kovin paljon vaihtoehtoja, ja muutos lapsesta aikuiseksi tapahtui muutenkin todella nopeasti. Mutta nykyisin nuoruus vain jatkuu ja jatkuu pitkälti kolmenkympin huiteille. Ehkä juuri siksi, että ei ole mitään tietoa siitä, mitä on ja mitä haluaa. Palasten kokoamisessa ja rakentamisessa menee todella paljon enemmän aikaa kuin ennen. Lapsia ei uskalla hankkia, ennen kuin on edes pientä käryä siitä, mitä itse on ja haluaako lapsia ylipäätään tuottaa lisää tähän maailmaan. Monet tutustuvat itseensä kunnolla vasta eläkeiässä, kun on viimein aika pysähtyä. Jotkut tajuavat vasta tässä vaiheessa olleensa koko elämänsä herkkiä introvertteja (tai jotain muuta vastaavaa), ja taistelleen koko elämänsä omaa persoonaansa ja kehoaan vastaan, tehden asioita joita toiset ovat halunneet heidän tekevän. Vasta nyt on aika kuunnella itseään ja tehdä asioita, jotka tuntuvat oikeilta. Pitääkö sen mennä niin?

Nuorelta ei voi ottaa puhelinta pois ja käskeä olemaan vertailematta muihin. Koko elämä on netissä ja puhelimessa, sellainen ei enää onnistu. Oikeastaan ainoa mitä voi tehdä, on yrittää edes pikkuisen opettaa kuuntelemaan itseään ja suodattamaan tietoa: kaikki netissä ja somessa ei ole totta. Vaikka naapurin elämä näyttää luksukselta, se voi oikeasti olla jotain ihan muuta. Ei ole mitään väliä sillä, kuinka hyvät pakarat saa treenattua, vaan sillä, millainen ihminen on muita kohtaan. Eikä tarvitse olla samanlainen, tietynlainen, mystinen satuolento, vaan on huisin upeaa, että jokaisella on omat vahvuutensa ja oma paikkaansa. Elämässä ei tule pärjäämään sillä, että on enemmän ja paremmin, vaan sillä, että on juuri sitä, mitä on. Ei aina välttämättä niin hohdokas ja mediaseksikäs, mutta silti ihan ok.

Koko elämää ei voi rakentaa sen varaan, että kasvoton bittiavaruus sanelee ja määrää, mikä on minun juttuni. En voi rakentaa koko elämääni toisten mielipiteiden pohjalle, siihen, mikä jonkin toisen, ihan erilaisen ihmisen mielestä tuntuu tai näyttää kivalta. Voin ainoastaan elää tätä omaa elämääni. Vaikka kuinka olisi inspiroitunut jonkin toisen elämästä, sen treenaamisesta ja sisustus- ja meikkausvinkeistä, ei voi ajatella, että juuri tätä samanlaista polkua seuraamalla minustakin tulee yhtä onnellinen, ihana ja kuuluisa. Tai mitään edes sinne päin. Tämän ihmisen paikka on tehdä tätä, joten minä en voi mennä ja viedä hänen paikkaansa. Koska olen erilainen, täysin erilaisilla ominaisuuksilla ja piirteillä varustettu, en voi ikinä olla täysin sama kuin tuo toinen, en hänen kopionsa tai klooninsa. Jos tuo toinen on huippu tubetähti, minusta ei välttämättä tule sellaista, eikä tarvitse tullakaan. (Voi tulla, jos siihen on palava intohimo.) Minun paikkani voi olla jossain ihan muualla, jossain ihan eri jutussa ja asiassa. Eikä sitä tarvitse välttämättä tietää juuri nyt. Se löytyy kyllä sitten, kun kulkee vaan omaa polkuaan ja tekee asioita, jotka tuntuu itsestä hyviltä ja tärkeiltä.

Camilla Tuovinen tiivistää kaiken olennaisen lauseeseen: ”Oleellista on uskaltaa pysähtyä hetkeksi miettimään ja ajattelemaan IHAN ITSE” (Tuovinen, 2020, 181).

 

Tuovisen kirja Tunteet ei kuulu työpaikalle, sekä monia muita aiheeseen liittyviä teoksia löytyy kirjalistastamme. Jos aihe kiinnostaa, suosittelen lämpimästi lukemaan esimerkiksi Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt. Muita samaa aihetta käsitteleviä tekstejämme ovat esimerkiksi Tietynlaisen yksilön vaatimus sekä  Mittailuja ja suorituksia.  

 

-          Laura