Erittäin erityinen ja erilaisen erikoinen (eli erityisherkkyyden käsitteestä)

 

Olen alusta saakka hieman vierastanut käsitettä erityisherkkä sen ERITYIS-lisäosan vuoksi. En koe, että asiassa oli mitään erityistä, sillä se ON. Kun sinisilmäinen on sinisilmäinen, niin ei vihreäsilmäisen tarvitse olla mikään ERITYISvihreäsilmäinen, vaikka heitä vähemmän onkin. Tässä tapauksessa suomen kieli ei siis todellakaan näytä parhaita puoliaan.

Englanniksi käsite on Highly Sensitive Person (HSP), erityisyydestä ei puhuta mitään. En tiedä miksi sana alun perin on käännetty erityisherkkyydeksi, mutta kun alkaa miettiä, niin en oikein tiedä mitä muuta sanaa tilalle voisi käyttää. Suomessa ei ehkä ole oikein sanaa, joka korvaisi sanan highly. Korkeasti herkkä? No ehkä ei. Kovasti herkkä? Kovin herkkä? Huonoja kaikki. Erityis-sanalla on kuitenkin kaksisuuntainen kaiku: samalla kun sen korostaa asiaa olemalla hiukan voimakkaammin jotain, erityisen paljon jotain, se samalla tulee korostaneeksi asian erityisyyttä, mikä taas ei ole varmaankaan ollut alkuperäinen tarkoitus. Käsite erityisherkkä yrittää oletettavasti löytää jonkinlaista määritettä sille, miten erityisen herkästi ihminen asioihin reagoi. Hän imee niitä itseensä erityisen voimakkaasti ja enemmän kuin muut. Mutta sen tarkoituksena ei ole korostaa asian erityisyyttä ja erilaisuutta muihin herkkiin verrattuna.

Sana erittäin toimisi ehkä paremmin kuvaamaa alkuperäistä sanan luonnetta, mutta se ei taas istu suomenkieliseen yhdyssanaan. Olisi vaikeaa koko ajan pyöritellä sanayhdistelmää erittäin herkkä. Tämäkin kyllä mielestäni korostaa liikaa sitä, minkäasteinen ja -tasoinen toiminta olisi jollain tasolla hyväksyttävää. Herkkä saa olla, mutta missä menee jo liiallisuuksiin? Erittäin tulisi korostaneeksi ehkä liikaa taas sitä, että olen LIIAN herkkä normitapaukseen verrattuna, eikä sekään ole kovin positiivista. Mutta mielestäni erityisherkkä korostaa juurikin tätä samaa: sitä, että asiassa on jotain erityistä, ja se on normaalimittareilla mitattuna liiallista. 

Koko ajan herkkispiireissä nousee esille vastakkainjaottelu siitä, onko herkkyys voimavara vai heikkous. Toiset osaavat kyllä luetella sata määritelmää sille, miksi herkkyydestä on vain haittaa (ja usein ulkopuoliselle herkkyydestä saattavat näkyä nimenomaan vain ne kiusalliset puolet). Osaan minäkin. Kuinka monta vuotta olen lyönyt päätä seinään ja pohtinut, miksen voinut saada jotain pikkuisen armeliaampia ominaisuuksia. Lyön välillä vieläkin, mutta ymmärtävämmin ja hellemmin. Toiset sen sijaan haluavat korostaa vain positiivisia puolia ja sitä, että herkkyys on voimaa ja ehdottomasti voimaantumisen arvoinen asia. Totta tämäkin. Herkkyydessä on todella paljon hyviä puolia, joita nostetaan esiin ja käsitellään aivan liian vähän. (Näihin palataan kyllä, usko pois.) Jos en olisi tällainen, en tiedä millainen sitten olisin ja kyllä elämästä ja kokemuksista leikkautuisi valtavan suuri ja merkittävä pala pois herkkyyden myötä. Mutta en oikein tiedä, onko tällainen leireihin jakautuminen relevanttia. Jos herkkyys kulkee koko ajan siinä olkapäällä mukana, arjessa läsnä 24/7, niin tulee päiviä jolloin ketuttaa niin maan perusteellisesti, mutta myös päiviä, jolloin kaikki on täydellisen harmoniassa ja ihanaa nimenomaan voimakkaan herkkyyden vuoksi. (Tässäpä muuten taas oivallinen sana, voimakas herkkyys! Varsin käyttökelpoinen ja kuvaileva, mutta pituudessaan taas ongelmallinen jatkuvaan käyttöön.) Miksi koko ominaisuutta sitten pitäisi millään tavalla arvottaa ja asettaa jollekin janan pisteelle. Seilatkoon siinä edestakaisin eri päivinä, eri aikoina ja eri tilanteissa. Ei ole minun, eikä varsinkaan kenenkään toisen asia määritellä sitä, onko ominaisuus hyvä vai huono. Kun se vain ON.

Mutta se ei sulje pois sitä, etteikö herkkyydestä tulisi puhua tai tuoda sitä esiin molempine ääripäineen. Ehdottomasti pitää. Jos hehkutetaan vaan sitä, kuinka ihanaa ja hurjaa ja mahtavaa herkkyys on, ulos jäävät ne, jotka kokevat edelleen olevansa vääränlaisia, huonoja, erikoisia ja outoja. Jää pois ne päivät, jolloin mikään ei onnistu, kaikki väsyttää ja ahdistaa. Ei elämä ole jatkuvaa perhosia, kukkia ja aurinkoja puutarhassa teetä siemaillen. Voi välillä olla, mutta varsinkin lapsiperhearjessa ollaan välillä niin kaukana tästä unelmasta. On mielestäni tarpeellista myöntää, että kyllä, nyt lähtee järki, nyt kuule äiti on pikkuisen väsynyt. Se ei ole herkkyyden hienouksien kieltämistä, vaan kaikkien sen puolien vastaanottamista ja hyväksymistä. Kun siinä on ne molemmat. Ja kaikki värien ja harmaiden kirjo siinä välissä. Sitten tulee taas niitä päiviä, ihania ja sujuvia, niitä jolloin herkkyydestä tuntuu olevan vain hyötyä. Silloin sen voi tuntea olevan jotain todella erityistä ja erityisen ihanaa. Ehkä se sitä sitten on, erityisen kamalaa ja erityisen ihanaa, sekä että.

Erilaisuutta kyllä, siinä mielessä että monet tuntevat itsensä kovin erilaisiksi valtavirtaväestöön verrattuna. Olemme (yleensä) hiljaisia, omiin oloihin hakeutuvia, syvällisiä pohtivia ja ajattelemista rakastavia tyyppejä. Mutta ainakin omasta kokemuksesta voisin sanoa, että sitten kun tajusi, että on meitä muitakin, sitä normaalimmaksi osaksi arkea tämäkin piirre on tullut. Tiedän, että muutkin ovat tällaisia, muutkin reagoivat näin, en ole ainoa. Meitä on jopa 20% väestöstä, viidesosa! Se on joka tapauksessa vähemmän kuin ne loput 80%, jotka näkyvät ja kuuluvat enemmän. Siksi on välillä vaikeaa löytää niitä muita samanlaisia, varsinkaan kun me möllöttelemme kukin kotonamme yksin emmekä hakeudu ihmislaumoihin. Mutta toisaalta ajattelen, että olemme joka tapauksessa jokainen erilaisia, niin miksi tämä piirre olisi sellainen, että se tekisi meistä jotenkin erityisen erilaisia? Ei todellakaan. Aika perushuttua mielestäni.

Joissain yhteyksissä puhutaan sensitiivisestä persoonallisuudesta tai sensitiivisestä temperamenttipiirteestä. Se on ihan hyvä sana, kuvaa hyvin herkkää, hieman arkaakin lähestymistapaa asioihin. Pesuainepakkauksessa lukee sensitive, jonka miellän tarkoittavan hellävaraista, hellästi pesevää, aroille tekstiileille, aralle hajuaistille ja herkälle iholle sopivaa. Mutta käsite ei oikein avaudu niille, jotka eivät ole perehtyneet näihin juttuihin. Sensitiivisyys voi kuulostaa turhan teoreettiselta, se ei oikein sano mitään herkkyydestä. En tiedä, tarvitseeko herkkyyttä sinänsä korostaakaan, mutta jos sanon jollekin random-kaduntallaajalle: ”Olen herkkä”, se luultavammin kertoo enemmän kuin se, että sanoisin: ”Olen melko sensitiivinen.” (En tiedä, miksi niin pitäisi tietystikään sanoa, mutta jos nyt tulisi joskus jossain puheeksi.)

Minulle riittää ehkä kuitenkin pelkkä herkkyys. Erityisherkkyys korostaa mielestäni liikaa juuri tätä erityisyyden määritelmää. Tästä seuraa usein väärinymmärryksiä ja selontekoa siitä, että en todellakaan ole tämän asian kanssa mitenkään erityinen enkä ole asettelemassa itseäni toisten yläpuolelle. (Usein herkät tekevät pikemminkin toisinpäin.) En koe olevani lainkaan erityinen tämän asian vuoksi, en halua nostaa sitä erityisemmin esille, enkä määritellä itseäni ainoastaan tämän piirteen kautta. Se on osa minua, ihan tavallinen osa, mutta silti valtavan tärkeä ja iso osa. 

Ei sillä käsitteellä ehkä sittenkään ole niin suurta väliä. Muuta kuin se, että itse tietää mitä on ja miksi on. Jos joku ei tajua, niin sitten ei tajua, aina voi selittää ja selvittää.

 

Laura

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voihan Räkä! (Nuhaa, kuumetta ja flunssatautia)

Torikauhua ja nälkäkiukkua - herkkis-äiti markkinoilla

Herkkis-äiti jumppaa (vai eikö jumppaa - kas siinä pulma!)