"Pitäiskö sut panna puhekouluun?"

Otsikon lausahduksen olen kuullut elämäni aikana niin monta kertaa, että ei yhden, eikä kahdenkaan käden sormet riitä niitä laskemaan. Etenkin lapsuudessani hokemaa jankattiin niin usein, että aloin jo pohtia, eikö aikuisilla ihmisillä ole lapselle muuta puhuttavaa. Aikuistuttuani litania jäi omalta kohdaltani jokseenkin pois, sillä enää ei kehdattu tulla suoraan kyselemään, miksi olen niin tuppisuu. (Selän takana tietysti saatettiin puhua siitä, miten se onkin niin kamalan hiljainen.) Sen sijaan sama utelu kohdistuu nyt erityisesti vanhempaan poikaani, jolle on välillä ylivoimaisen vaikeaa vastata vieraan ihmisen tunkeileviin kysymyksiin. 

Muistan hyvin elävästi, miten vaikeaa oli lapsena suhtautua tilanteeseen, jossa itselle täysin tuntematon tai edes puolituttu aikuinen tulee kysymään jotain. Pysähdyimme jossain apteekin pihalla juttelemaan äitini  kouluaikaisen tuttavan kanssa, minä piileskellen selän takana. Toivoin aina, ettei minulta kysyttäisi mitään. Yleensä kysyttiin, ja aina mielestäni jotain todella epäolennaista ja typerää: ”Mitäs sulle kuuluu?” ”No, mitäs meinaat tehdä kesälomalla?” Mistäpä minä tietäisin, kun 5-vuotiaan on hieman hankala sellaisia etukäteen tietää. Harva aikuinenkaan osaa tehdä tarkkaa viikkoluetteloa siitä, mitä kaikkea aikoo tehdä kesälomansa aikana. Luimistelin ja mietin, mitä tuohonkin nyt voisi vastata ja mitä se ylipäätään sulle kuuluu, kun en sua tunne. Lisäksi pohdin, onko ihminen ylipäätään sellainen, jolle haluan vastata. Jos kysyjä tuntuu ystävälliseltä ja antaa aidosti aikaa pohtia ja vastata, voi vastaus joskus jopa tulla. Mutta se vaatii aikaa, todella paljon aikaa ja tilanteelle lämpiämistä.  

Joskus tyyli oli niin hyökkäävä, että jähmetyin paikoilleni silkasta liiallisesta lähestymisestä. Pelkästään liian lähelle tuleminen, liian voimakas ääni ja kyselyn paineisuus saa aikaan jähmettymisreaktion ja lamaantumisen. (Ja tekee sitä edelleen.) Ja kun vastausta ei ala heti kuulua, aletaan kovalla äänellä tivaamaan lisää: ”No, mikset vastaa?” ”Kissako se kielen vei?”  (En edelleenkään tiedä, mitä rotua on se kissa, joka kulkee varastelemassa lasten kieliä.) Tällainen ahdistelu saa aikaan totaalisen lukkiutumisen ja puhekyky katoaa aivan tyystin. Miettii, onko tyyppi nyt minulle vihainen, kun se tuolla tavalla korottaa ääntään? Pitääkö se mua nyt jotenkin idioottina, kun en heti vastannut? Miksi sille pitää ylipäätään vastata, kun en tiedä vastausta? Mitä enemmän painostetaan ja hoputetaan, sitä enemmän menee lukkoon.

Kun vieläkään ei sitä vastausta kuulu, puuskahdetaan: ”Puhekouluun tuommonen pitäis panna.” Vaikka sen oli kuullut monta kertaa, joka kerta se tuntui yhtä pahalta. Mietin omassa 5-vuotiaan päässäni, miksi minut pitäisi panna puhekouluun, koska osaan puhua? Jos en vastaa, se ei tarkoita sitä, ettenkö osaisi puhua ollenkaan. Tutuille ihmisille puhun kyllä, ja paljon välillä puhunkin. Mietin, missä semmoisia puhekouluja sitten oikein järjestetään ja mitä siellä voidaan ylipäätään opettaa? Tulee paha mieli siitä, että en pystynyt antamaan tälle tyypille oikeanlaista ja tarpeeksi nopeaa vastausta ja siitä, että se pitää minua nyt jotenkin vajaaälyisenä sen takia. Siitä, että se katsoo minua noin tympeästi ja siitä, että aiheutin sille turhautuneen olon, koska en vastannut. Siitä, että myös vanhempani joutuvat häpeämään minua, kun en saa sanaa suustani ja siitä, että yksinkertaisesti olen vain tämmöinen hidas ja ilmeisen tyhmä. Miksi en voi olla yhtä puhelias kuin se toinen tyttö siellä kerhossa? Eikö minusta pidetä sen takia, että en halua vastata ventovieraan kysymykseen? Mitä minä voin tehdä sille asialle, että menen vain yksinkertaisesti lukkoon, kun joku tulee liian lähelle liian nopeasti? Millainen tuommoinen? Vääränlainen? 

Ymmärrän, ettei siihen aikaan ollut niin paljon tietoa kuin nykyisin ja ylipäätään vanhempien sukupolvien kasvatusmetodit korostivat hieman erilaisia asioita kuin nykypäivän kasvatusoppaat. Silloin ei ollut sallittua olla ujo, vaan piti olla reipas ja rohkea. Tunnen monta nykypäivän aikuista, jotka ovat kokeneet tulleensa lapsena väärinymmärretyiksi hiljaisuutensa vuoksi, ja kuulleensa paljon erityisesti isovanhempiensa ikäisiltä ihmisiltä tällaista julkista nolaamista ja arviointia. Tietysti sodan jälkeisissä sukupolvissa on vaikuttaneet hieman erilaiset motiivit ja kannustimet siitä, millainen käyttäytyminen on kannattavaa ja hyväksyttävää. Jos ei ollut reipas, jäi yksinkertaisesti jalkoihin. Eikä ollut tietoa, mistä olisi voinut ammentaa. Kunhan pysyi hengissä, niin sekin oli aika kova juttu.

Ymmärsin sen kyllä jo lapsena, että ajat olivat erit, mutta mietin usein sitä, miksi silti oli soveliasta mennä laukomaan kaikenlaista tyhmää? Käytössääntöjä ei ilmeisesti vanhemmille ikäpolville silloin opetettu, koska heillä oli oikeus mennä ja sanoa mitä sylki suuhun toi. Ei ollut mitään väliä sillä, loukkaantuiko vastaanottaja sanomisista vai ei, sehän oli täysin sivuseikka. Edelleen monet vanhat ihmiset suhtautuvat nuorempiin sillä mentaliteetilla, että sanoa pitää rehellisesti mitä ajattelee ja ihan sen takia, että on vanhempi (ja viisaampi?), voi käyttäytyä tökeröstikin. On kuulijan vika jos sitä ei kestä tai siitä ottaa nokkiinsa. Olen yrittänyt ymmärtää, mutta aina ei vaan pysty eikä jaksa.

Asenteet tuntuvat muuttuvan hitaasti, mutta onneksi sukupolvi kerrallaan. Edelleen kuulen silti näitä lausahduksia ihan jatkuvasti, uhrina vain on minun sijasta omat poikani. Koska omaan kohtalaiset käytöstavat, hymyilen yleensä iloisesti vastaan ja yritän ohittaa tällaiset munaukset vaihtamalla aihetta. Oikeasti näen niin punaista, että tekisi mieli huutaa päin naamaa pari valittua sanaa. Tilanteen mentyä voin sanoa lapsilleni, että ei kannata näitä tällaisia kuunnella eikä ottaa millään tavalla tosissaan. Että tuo täti nyt oli vähän tyhmä, kun se tuollain meni sanomaan. Että ei se haittaa, vaikka ei saakaan sanottua vastausta, eikä kaikkiin typeryyksiin tarvitse aina edes vastata. Kyllä tänne maailmaan hiljaisuutta mahtuu. Tiedän, että se tilanne oli vähän vaikea, ja tuli vähän äkkiä, mutta ei se mitään. Ei aina tarvitse heti vastata. Voi miettiä ihan rauhassa.

Tiedän, että näiden viisauksien veistelijöillä ei ole tahallaan tarkoitusta loukata ja nolata lasta, vaan asia ikään kuin vain pulpahtaa itsestään ilmoille. Niin kuin mikä tahansa muukin vanhempien ikäpolvien loppuun kuluneista lausahduksista. Tässä päästäänkin taas kontrolliin: ei ole tarpeen pulpautella sitä kaikkea automaattisesti, vaan voi välillä hieman suodattaa ja edes yrittää pikkiriikkisen ymmärtää ja käyttää tilannetajua. Jälkeenpäin selitellään kyllä: ”No enhän minä sitä tarkoittanut.” ”Eihän nyt tuommosesta kannata välittää.” ”Sehän oli ihan leikkiä vaan.” Just joo. Möläyttelijä saa synninpäästön ja herkkis kieriskelee tuskissaan, kun loukkaantui taas ihan vääristä asioista: niistä joista ei pitänyt eikä saanut loukkaantua. Syy on taas kuulijan eikä sanojan. Anteeksi kun loukkaannuin väärästä asiasta, siitä mikä olikin ihan vaan leikkiä. Anteeksi kun en sitä ymmärtänyt. Anteeksi että olen näin herkkä.

Huomasin jo melko varhain, että erityisesti vanhempi poikani käyttäytyi tilanteissa samalla tavalla: piiloutui, ahdistui ja hämääntyi. Vastailin usein lapsen puolesta ja vaihdoin aihetta. Mitä isommaksi lapsi tuli, sitä enemmän tuli myös vastuuta ja painetta. Äiti ei voi olla aina vastaamassa puolesta, vaan pitää itsekin välillä vastata. Vastakkain asettuivat lapsen ahdistus ja yleiset käytöstavat. On epäkohteliasta olla vastaamatta kysymykseen, mutta on myös tavallista, että se vie aikaa ja vaatii hieman voimia. Kumpaa odotan lapselta? Pakotanko käyttäytymään asiallisesti, vaikka tiedän sen aiheuttavan ahdistusta vai sallinko olla vähän epäkohtelias, jos sillä pääsee tilanteen ohi? Pyörittelin pitkään tätä mielessäni ja pohdin, kummalla tavalla pitää toimia. Pojan oli välillä todella vaikeaa vastata edes tuttujen hoitajien kysymyksiin tai mennä päiväkodista lähtiessä sanomaan heippa. Näin hätäännyksen lapsen kasvoista: ”Mitä mun pitää sanoa?!” Oli vaikeaa pakottaa lasta siihen. Yritin aluksi näin tehdä: Mene nyt vain ja sano. Vastaa vain. Käytimme hetken aikaa jopa tarrataulua, johon sai tarran, jos uskalsi vastata kysymyksiin. Ei oikein tippunut tarroja. Koin, että lapsi alkoi entistä enemmän kiinnittää asiaan huomiota, mikä taas lisäsi painetta ja hätäännystä.

Käänsin kelkkani. Sen sijaan, että yritin pakottaa lasta vastaamaan, aloin kysyä helpottavia kysymyksiä: ”Kuulitko, täti kysyi, mitä meinaat viikonloppuna tehdä? Oliko meillä tarkoitus mennä sinne… muistatko, sinne retkelle?” ”Kuulitko, sun kaveri sanoi sulle heippa. Miten siihen vastataan?” Tähän selvennykseen oli lapsen helpompi tarttua kuin epämääräiseen kysymys- tai vaatimusmöykkyyn, jota ei välttämättä siinä tilanteessa edes ollut rekisteröinyt kunnolla. Annoin myös enemmän aikaa vastata. Olen myös selkeästi vaikeissa tilanteissa edelleen kertonut lapsen puolesta niitä asioita, jotka ovat olennaisia. Kyllä se varmaan viimeistään parikymppisenä rupeaa itsekin vastailemaan…

Tärkeintä oli ehkä kuitenkin lopettaa tilanteiden analysointi ja kyttääminen. Lapsen paineet helpottivat, kun ei ollut koko ajan vaatimassa ja ohjeistamassa, vaan tilanteet tulivat ja menivät.  Kyllä niitä vastauksia sieltä alkaa tulla enemmän ja enemmän. Välillä on haastavaa, mutta niin on itse kullakin. Ja olen edelleen sitä mieltä, ettei kaikkeen urpoiluun tarvitse aina edes vastata, vaan typeryydet voi ohittaa olankohautuksella. Epäkohtelias ei silti tarvitse olla, vaan ajatella myös vastapuolta: ”Mietipä, miltä susta tuntuisi jos…” Olen myös toisinaan ihan suoraan sanonut, että poika on nyt vaan vähän hitaasti lämpiävää sorttia, kyllä se siitä, kun annat vaan tarpeeksi aikaa. Ja muistutellut hoitajia ja opettajia, että vaikka poika ei heti olisikaan kertomassa suuna päinä omia kuulumisiaan, se ei silti tarkoita sitä, etteikö niitä olisi. Kyllä minullakin on todella suuri kynnys lähteä purkamaan viikonlopun kuulumisiani koko luokalle tai työryhmälle, mutta kahden kesken tai pienessä tutussa ryhmässä se kyllä onnistuu. Ja mielestäni sen kyllä pitäisi riittää. Ei lapsen tarvitse olla puhelias ja sosiaalinen, riittää että pärjää niillä eväillä mitä on.

Ehkä olennaisinta on mielestäni korjata se päähänpistojen pulpauttelu ja korostaa tilannetajua.  Näitä turhan hölöttäjiä, jotka eivät osaa lainkaan suodattaa puheitaan, riittää kyllä maailman sivu. Juurikin näitä, jotka ovat laittamassa parin sekunnin hiljaisuuden jälkeen puhekouluun ja selittämässä muita omia analyysejään asioista, joista heillä ei ole mitään käryä. Toivon, että lapseni oppivat käyttäytymään hieman korrektimmin vuorovaikutustilanteissa ja ottamaan oikeasti huomioon myös vastapuolen. Ja että on ihan ok olla myös hiljaa. Välillä voi vaan kuunnella ja olla läsnä, antaa sen toisen puhua. Myös ilmeillä ja eleillä voi osoittaa huomanneensa ja kuulleensa, vaikkei heti osaisikaan tai pystyisikään vastaamaan. Yritän kovasti opettaa, että aina voi sanoa: ”En tiedä. Anna, niin mietin hetken.” Tai: ”En tiedä, en ole ajatellut asiaa. Mitä mieltä sinä olet?” Ja jos selkeästi näkee, että toisella on vaikeuksia vastata, osaisi antaa sitä aikaa tai esittää tarkempia kysymyksiä: ”Niin siis sitä mä vaan siitä kesälomasta, että oliko teillä tarkoitus mennä johonkin reissuun vai ootteko ihan kotona? Ootko ruukannut käydä uimarannalla? Ja jos vastausta ei tule, niin sitten ei tule, ei kannata jumittaa siihen. Vaihda aihetta tai kerro vaikka omia suunnitelmiasi. ”Entä siellä eläinpuistossa, ootteko siellä koskaan käyneet? Me käytiin viime kesänä ja se…”

Ehkä hiljaiset lapset eivät olekaan niitä, jotka kaipaisivat puhekoulua? Ehkä sitä tarvitsisivat kipeämmin jotkut ihan toiset?

 

-          Laura