Koulumaailman koukeroita, osa 1: Viittaaminen = tuntiaktiivisuus?

Koulusysteemit ovat muuttuneet omista ajoistamme moneen kertaan. Ehkä ihan hyvä niin. Minun kouluaikanani istuttiin luokassa ja viitattiin, kopioitiin kalvoja piirtoheittimestä ja opeteltiin ulkoa pitkä lista asioita, joilla en vielä tänäkään päivänä ole tehnyt mitään. Tänä päivänä taiteillaan ainerajat ylittäviä opintokokonaisuuksia, istutaan portailla tai jumppapallojen päällä, haetaan tietoa netistä ja opiskellaan tekemällä itse. 

Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut. Tuntiaktiivisuus. 

Jos ennen oli tärkeää olla aktiivinen, nyt se on ehkä vielä entistäkin tärkeämpää. Ei riitä enää, että istuu pulpetissaan ja kopioi tekstiä, opettelee sen kotona ulkoa ja loistaa kokeessa. Tänä päivänä pitää osata hakea tietoa, verkostoitua, opiskella ryhmässä erilaisten oppijoiden kanssa, käyttää luovuuttaan ja osallistua, kokeilla, yrittää. Aktiivisuus on muuttanut muotoaan, mutta mihinkään se ei ole hävinnyt. Sääliksi käy vähän niitä, jotka oppisivat parhaiten samalla tavalla kuin minä aikoinaan: istumalla hiljaa ja tekemällä.

Omista kouluajoistani muistuu mieleen viittaaminen. Jo ekaluokasta asti painotettiin, että pitää viitata ja vastata opettajan kysymyksiin. Koska opiskelu tapahtui muuten istumalla pulpetissa, viittaaminen oli se, mikä osoitti tuntiaktiivisuuden. Toisin sanoen, viittaaminen oli yhtä kuin tuntiaktiivisuus. Muistan aluksi olleeni ihan aktiivinen: vastailin kysymyksiin innokkaasti, vaikka olinkin ujo. Oletin, että niin kuuluu tehdä. Melko pian aloin kuitenkin kyseenalaistaa koko systeemiä. Koin viittaamisen hyvin epämukavana, sillä en aina halunnut vastailla kysymyksiin, vaikka tiesinkin useimmiten vastauksen. Olin hyvä oppilas, tiesin ja osasin paljon asioita, mutta en oikein käsittänyt, miksi itsestäänselvyyksiä piti ylipäätään kysellä ja vielä vähemmän sitä, miksi niihin piti vastata. Ymmärsin asiat, osasin ne, mutta en nähnyt järkeä siinä, että niitä piti vatkuttaa edestakaisin kyselemällä ja vastaamalla. Olisin mielummin vain tehnyt ja mennyt eteenpäin, enkä jäänyt koko luokan kesken pallottelemaan itsestään selviä kysymyksiä ja vastauksia. 

Olin vasta ekaluokkalainen, ja mielessäni mietin systeemin olevan täysin järjetön. 

En pitänyt puhumisesta muutenkaan, vaan kirjallinen ilmaisu oli jo pienestä saakka enemmän oma juttuni. Kirjoittelin opettajan mielestä hauskoja tarinoita, piirtelin kuvia, tein kauniita kirjaimia, mutta en millään tavalla kokenut, että olisin halunnut jakaa sitä muiden kanssa. Olin tekijä, en puhuja.

Lähes joka kerran, kun jotain kysyttiin, tiesin vastauksen, mutta en halunnut viitata. Maanitteluja tuli kyllä joka suunnasta: opettaja ja vanhemmat vihjailivat, että pitää viitata, jos tietää. Miksi? Minkä ihmeen takia? Eikö minulla ole oikeus olla hiljaa, jos haluan olla hiljaa? Eikö riitä, että tiedän asian, miksi se pitää vielä sanoa ääneen niille kaikille muille, jotka myös tietävät sen? Kukaan ei koskaan osannut perustella, miksi pitäisi viitata, se nyt vain oli niin. Että piti. 

Lähes jokaisessa todistuksessani lukee: ”Tuntiaktiivisuutta lisää.” Pienenä koululaisena se ei haitannut. Pärjäsin hyvin, joten ei ollut suurtakaan väliä, viittasinko vai en. Opettaja tiesi kyllä, että tiesin.

Mitä isommaksi kasvoin, sitä ongelmallisemmaksi tilanne muuttui. Oppimista alettiin arvioida numeroilla. Olin lähes kympin oppilas: osasin, tiesin, muistin. Sain kokeista hyviä numeroita, osasin kirjoittaa hyvin, piirtää, osasin laulaa ja soittaa, tehdä käsitöitä ohjeiden mukaan. Tein kaikki läksyt, aina. Olin huolellinen, tein kaunista jälkeä, luin kokeisiin tunnollisesti. Istuin paikoillani ja kuuntelin, tein tehtävät tunnilla. Olin monessa aineessa hyvä.

Mutta en viitannut.

Pikkuhiljaa numeroissa alkoi näkyä tuntiaktiivisuuden puute. Vaikka olin millä tahansa tavalla aktiivinen, täydellinen oppilas, se ei riittänyt. Olisi pitänyt nostaa käsi pystyyn ja suoltaa niitä itsestäänselvyyksiä toisille ääneen. En edelleenkään tajunnut, miksi. Mitä enemmän jankutettiin, sitä enemmän vetäydyin: viittaamisesta ja sen vaatimuksesta alkoi tulla jo periaatekysymys. Minähän en viittaa, jos en halua. Yrittäkää pakottaa.

Riippui hyvin paljon opettajasta, kuinka tämä suhtautui asiaan. Toisille oli aivan ok, etten heilutellut kättäni, vaan riitti että tein ja olin muulla tavalla aktiivinen. Jos sain kokeista pelkkiä kymppejä, todistuksessa saattoi olla kymppi. Mutta oli niitäkin opettajia, joita selvästi ärsytti. Joiden elämäntehtävänä oli opettaa lapsia ja nuoria nostamaan kätensä pystyyn, oli siitä hyötyä tai ei. Näiden tunneilla mikään aktiivisuus ei ollut tarpeeksi. En voinut saada kymppiä, jos en viitannut. Minulle asia oli ok. En tehnyt kympeillä mitään, ysikin riitti, jos sillä sai olla viittaamatta.

Yläasteella aloimme käymään keskusteluja itsearviointityyppisesti. Jokaisessa keskustelussa esiin nostettiin, että olin hyvä oppilas, mutta… Niin, se tuntiaktiivisuus. ”En voi valitettavasti antaa ihan kymppiä tästä, koska…” ”Jos sä vaan edes muutaman kerran viittaisit…” ”Sä selvästi osaat, mutta voisit näyttää sen jollain tavalla.”

Muistan edelleen kotitalousopettajani ysiluokan arviointikeskustelun, joka mielestäni osoitti niin hyvin ajatusvirheen tuntiaktiivisuudesta. Osasin laittaa ruokaa ja leipoa, todellakin. Sillä aikaa kun toiset sotkivat ja sähelsivät, meidän porukka teki ja hoiti homman kotiin. En tiennyt, miten muuten tuntiaktiivisuutta voi kotitaloustunnilla osoittaa. Opettaja oli mukava. Mutta keskustelussa hän otti esille, että minun pitäisi kysellä enemmän. Antaisi minulle ysin, siksi että kyselin liian vähän. Mietin hämmentyneenä, että mitähän minun tulisi kysellä? Minulla ei ollut ohjeissa mitään epäselvää, tiesin mitä piti milloinkin tehdä. Opettaja yritti selventää, että joku muu meidän ryhmästämme tuli yleensä kysymään, mutta minä en. En tajunnut vieläkään, miten ihmeessä se liittyi minuun. Jos joku ei tajunnut jotain ja tuli kysymään sitä opettajalta, mitä tekemistä sillä oli minun aktiivisuuteni kanssa? Mutta jostain käsittämättömästä syystä myös minun olisi pitänyt kantaa korteni kekoon ja tulla kyselemään, vaikka ei olisi kysyttävää ollutkaan. Jos ei olisi itkettänyt, olisi naurattanut. Siis anteeksi, mitä? Miksi kysyn, jos tiedän vastauksen? Ja olenko minä joku lapsenvahti, joka on vastuussa toisten kyselemisestä ja tietämisestä? Eikö opettaja ole juurikin sitä varten? Jos joku kysyy MINULTA, toki neuvon ja autan, mutta en voi vohvelinpaiston lomassa toimia jokaisen henkilökohtaisena terapeuttina ja juosta kyselemässä, olisivatko he ehkä tarvinneet apua, oliko heillä jotain kysyttävää?

Kamalimpia olivat ne opettajat, jotka kysyivät, vaikkei viitannut. Tiesin kyllä yleensä, mutta jos ei tuolloin juuri tiennytkään, joutui vain naurunalaiseksi jos ei osannut vastata. On täysin nöyryyttävää mennä utelemaan asioita tyypiltä, joka ei tällä kertaa oikeasti tiedä, sen sijaan että kysyisi niiltä jotka näyttävät tietävän. En tiedä mistä opettajakoulutuksesta he olivat kyseisen menetelmän hienoudet kalastaneet, mutta toivon, ettei tätä ainakaan enää opeteta kenellekään täysipäiselle. (Ja jos itse satut olemaan opettaja, joka käyttää kyseistä menetelmää, kehottaisin keksimään tilalle jotain muuta. En ole  tavannut vielä yhtään oppilasta, joka olisi pitänyt kyseisestä systeemistä.) 

Viimeistään lukiossa opin, että tuntiaktiivisia olivat viittaamisen lisäksi ne, jotka olivat äänessä koko ajan, puhuivat he sitten asiaa tai asian vierestä. Oli kannattavaa ottaa osaa keskusteluun, aivan sama tiesikö asiasta jotain vai ei. Oli tyyppejä, jotka kertoivat ummet ja lammet omista asioistaan (jotka eivät olisi vähempää voineet kiinnostaa) ja häiritsivät toisten keskittymistä. Opettajien silmät kuitenkin loistivat: siinäpä aktiivinen oppilas!

Toisille sopii puhuminen ja aktiivisena oleminen. Ryhmätyöt ja asioiden pallottelu. Minulle ei. Haluan tehdä tehtävät, kiitos ja näkemiin. Oppimiseni ei ole huulten eikä käsien heiluttelusta kiinni. Voin oppia, vaikka istun yksin omalla sohvallani. Voin olla aivan liekeissä ja motivoitunut. Kaikille se ei sovi, mutta ei aktiivisuuskaan sovi kaikille. Olen hieman huolissani aktiivisuuden vaatimuksesta: eihän unohdeta meitä hiljaisia oppilaita, jotka haluavat pitää turpansa tukossa ja keskittyä tekemiseen? Eihän unohdeta niitä pieniä koululaisia, jotka haluavat kirjoittaa ja oppia ilman että jokaisesta asiasta tarvitsee keskustella ja kertoa? 

Poikani on vasta ekaluokalla, mutta tunnistan jo hienoisen aktiivisuus-vaatimuksen. Poika osallistuu hyvin, mutta olen aistivinani palautteesta, että ei olisi pahitteeksi, jos hieman enemmän vielä kertoisi omista jutuistaan, osallistuisi keskusteluun. Minä en tähän vaatimukseen aio puuttua. Jos lapseni ei halua kertoa omista asioistaan, en tiedä miksi pitäisi. Hänellä on hyvät sosiaaliset taidot, hän osaa tehdä töitä toisten kanssa ja ottaa toiset huomioon (tosin välillä hampaita kiristellen, kuten itsekin aikoinaan). Eiköhän se riitä. Ainakaan en koskaan aio vaatia häntä viittaamaan, jos hän päättää joskus seurata minun polkujani. Minun puolestani hän saa olla juuri niin hiljainen kuin haluaa, ilman että se tekisi hänestä jotenkin huonon oppilaan. Aktiivinen voi olla niin monella muullakin tavalla. Luulisi nykyisen opettajakoulutuksenkin jo tiedostavan sen. Tuntuu, että ajatus onkin jo ihan eri tavalla hanskassa kuin silloin joskus vuonna Mesopotamian kuokka ja pottu. Kun vaan vielä muistettaisiin, että hiljaisuus ei tarkoita tyhmää, useimmiten asia saattaa olla juurikin aivan päinvastoin.

Viittaaminen tai sen puute ei kerro tietämisen ja osaamisen tasosta yhtään mitään. Sen liiallinen vaatimus sen sijaan kertoo jotain koulun tai opettajan tavasta ymmärtää erilaisia oppilaita, erilaisia tapoja oppia, erilaisia temperamenttipiirteitä ja sitä, että ne kaikki ovat aivan yhtä hyviä ja hyväksyttyjä. Meidän aikanamme ei sitä vielä tajuttu. 

No, nykyisestä ja entisestä koulujärjestelmästä, koulun vaatimuksista, lapsen sosiaalisuudesta sekä opettajan työn mahdottomuudesta olisi paljonkin sanottavaa, mutta jätetään se toiseen kertaan. Aivan varmasti asiaan palataan vielä!

 

Laura