Pienen pojan elämää: Bean, Peppi ja Rölli asennekasvattajina

                       

                                                                    (Kuva: iltalehti.fi)

Yksi poikieni suosikki on tällä hetkellä Mr. Bean, äärimmäinen koheltaja, joka naurattaa poikien lisäksi myös vanhempia. Pohjimmiltaan kiltti mies, mutta joka ei aina tajua vallitsevia sosiaalisia normeja, eli miten erilaisissa tilanteissa tulisi toimia. Toinen yhdessä katsottu ohjelma, joka on herättänyt pojissa hilpeyttä ja samalla myös pohdittavaa, on Peppi Pitkätossu. Tyttö, joka tekee asiat eri tavalla eikä suostu taipumaan hänelle asetettuun muottiin. Myös Rölli, tuo nostalginen hahmo omasta lapsuudesta, herättää paljon ajatuksia siitä, millaista on olla hieman erilainen omassa yhteisössään.

Sen lisäksi, että edellä mainitut ohjelmat ovat hauskoja, ne mielestäni ovat myös varsin opettavaista materiaalia. En halua tietystikään opettaa lapsiani toimimaan kyseisillä tavoilla, vaan mielestäni on erittäin terveellistä oppia näkemään asioita eri näkökulmista ja tajuamaan, miten monella tavalla samoja asioita voi tehdä. Näissä ohjelmissa mielestäni nousee todella selkeästi esille yhteiskunnan normit ja se, miten automaattisesti niitä noudatetaan. Ilman näitä kyseenalaistajia ja oman tiensä kulkijoita näitä normeja on todella vaikeaa nähdä ja tuoda esille. Vasta kun joku tekee toisella tavalla, on helpompi tajuta, miten tulisi toimia. Asioita ei tarvitse osoitella ja heristellä sormella, vaan ne voidaan esittää huumorin keinoin, ikään kuin lapsen näkökulmasta: kuinka tulla tilanteeseen avoimen uteliaasti ja katsoa sitä uudella tavalla ilman niitä kirjoittamattomia sääntöjä, joita kukaan ei ole ehkä vielä opettanut. Kasvatuksen yhtenä tavoitteena on oppia tunnistamaan näitä sääntöjä, ja toimimaan niin, että tulisi toimeen sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla ilman, että satuttaa muita ihmisiä. Pointtina ei kuitenkaan ole tulla välttämättä täysin samanlaiseksi kuin muut, vaan voi edelleen olla oma itsensä ja olla sitä rohkeasti, välittämättä muiden mielipiteistä. On aivan eri asia olla oma itsensä kuin käyttäytyä typerästi. Voi omata hyvät sosiaaliset taidot, tulla toimeen toisten ihmisten kanssa, ja ymmärtää erilaisia tapoja tehdä ja olla. Mutta silti voi tehdä elämästään omannäköisen ja itselle merkityksellisen.

Mr. Beanin kautta lapsi näkee selvästi, miten uimahallissa, terveyskeskuksessa, kirkossa ja ravintolassa oletetaan käyttäytyvän. Bean tekee asioita väärin, mutta ei ilkeyttään, vaan tietämättömyyttään. Hänen tapansa tarkastella asioita poikkeaa myös hieman tavanomaisesta. Hän on tavattoman utelias ja leikkisä, mitä ei aina välttämättä katsota kovin hyvällä. Hän ei myöskään ole ihan normienglantilainen mies: kotona hän hoitaa nalleaan, nukkuu teräsmies-lakanoissa ja rakastaa paukkukaramelleja. Aina hommat eivät mene putkeen, mutta silti hän on varsin tyytyväinen elämäänsä. Asiat kääntyvät aina parhain päin. Ei tarvitse olla tietynlainen pärjätäkseen.

Bean on oikeastaan hyvin ujon ja introvertin henkilön perikuva: hän ei ole kovin sosiaalinen, mutta puuhaa riittää koko ajan kaikenlaisten tee-se-itse-toimintojen parissa. Hän ei juurikaan juttele, eikä tiedä, mitä tilanteissa tulisi sanoa. Joskus pienikin sosiaalinen kontakti voi päätyä katastrofiin, jos sanoo tai toimii väärin. Näkyy selvästi, kuinka haastavia tilanteista voi tulla, jos ei esimerkiksi uskalla sanoa, ettei uskallakaan hypätä pomppulaudalta tai haluakaan syödä raakaa jauhelihapihviä. Olisi oikeasti parempi pyytää apua ja kertoa, jos on jokin ongelma. Mutta kun ei uskalla tai kehtaa. Bean miettii myös hyvin tarkoin, millaisen kuvan hän haluaa antaa itsestään: hän häpeilee helposti ja yrittää peitellä osaamattomuuttaan. Uskon, että hauskuuden lisäksi tässä tyypissä viehättää myös samaistuttavuus siihen, miten vaikeaa on joskus olla rehellinen myös itselleen. Jos en nauti kummitusjuna-ajelusta tai kauhuelokuvista, mutta on iso kynnys olla menemättä, jos sen takia saatan menettää kasvoni. Beanin kautta voimme nauraa asioille, joille emme muuten uskaltaisi nauraa tai edes myöntää niiden olemassaoloa.

Peppikin tekee asiat omalla tavallaan, nukkuu jalat tyynyllä ja pesee lattiaa harjat jalassa. Hän on kuitenkin todella hyväntahtoinen ja haluaa mielellään auttaa toisia. Peppi jos kuka näyttää, miten hauskaa elämä voi olla ja että ei ole välttämättä ainoaa oikeaa tapaa tehdä ja katsoa asioita, kunhan omista toimista ei ole kenellekään haittaa. Hän uskaltaa olla aidosti oma itsensä ja tehdä asioita niin kuin hänestä tuntuu hyvältä. Peppi ymmärtää, että Rissasen täti haluaa huolehtia hänestä, mutta ei yksinkertaisesti pysty taipumaan siihen ylikiltin lapsen muottiin, jota hänelle tarjotaan. Peppi on hyvä vertailukohta tunnollisille Tommille ja Annikalle, jotka käyttäytyvät unelmalapsen tavoin ja toimivat asioissa opetettujen koodien mukaan oikeastaan ajattelematta niitä sen kummemmin.

Peppi haastaa, tuo esiin epäkohtia ja kyseenalaistaa sitä, miksi pitäisi olla tietynlainen. Hän on kotoisin täysin erilaisesta kulttuurista ja saanut hyvin erilaisen kasvatuksen omalta merirosvo-isältään. Miksei hänen tapansa ole yhtä arvokas ja oikea? Omassa ympäristössään se on ollut looginen, mutta yhtäkkiä kaupungissa se ei toimikaan. Pepin arki on jatkuvaa yhteentörmäystä oman persoonan ja ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Koska hän on villi, utelias ja rohkea, on vaikeaa asua ympäristössä, joka odottaa hillittyä, hallittua ja siistiä käytöstä.

Peppi ei ole kuitenkaan millään tavalla hyljeksitty, vaan erittäin pidetty sen vuoksi, että hän itse arvostaa ja auttaa toisia pyyteettömästi: ostaa köyhille lapsille leluja ja karkkia, antaa heille joululahjoja ja vastustaa kiivaasti kiusaamista ja toisten satuttamista. Paikallisia roistojakin hän kohtelee kunnioittavasti ja antaa heille pari kultarahaa, koska tietää, ettei heillä ole itsellään rahaa ja että sen vuoksi he yrittävät varastaa Pepin kultarahalaukkua. Hän haluaa nähdä kaikissa jotain hyvää, mutta uskaltaa sanoa suoraan, jos jokin asia on hänen mielestään väärin.

Rölli on taas oma lukunsa. Kiltti peikko, joka asuu ilkeiden Röllien yhteiskunnassa. Rölli viihtyy yksin omassa mökissään puuhailemalla omiaan ja pohtimalla maailman menoa. Rölli haluaa olla erilainen, hänen omatuntonsa sanoo, että toisia pitää kohdella kunnioittavasti ja pitää heistä huolta. Hän vie metsän eläimille ruokaa ja auttaa hädässä olevaa tonttutyttöä, vaikka muiden mielestä se ei ole Rölleille sopivaa käytöstä. Hän yrittää ulospäin esittää rohkeaa ja ilkeää, jotta ei joutuisi nöyryytetyksi ja häväistyksi erilaisuutensa vuoksi. Koska ei pysty asettumaan perusRöllin muottiin, täytyy keksiä omia tapoja tehdä asioita. Rölli on myös utelias oppimaan ja tietämään ihmisotusten asioista, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat, miten ne toimivat ja mitä mikäkin asia tarkoittaa. Toisia Röllejä ei tällainen kiinnosta. On välillä haastavaa, kun ei voi avoimesti näyttää millainen on. Kunnollinen Rölli ei voi olla kiltti, pohdiskeleva ja ystävällinen. Ei myöskään utelias eikä valmis murtamaan ennakkoluuloja toisenlaisista tyypeistä.

Olen huomannut, että parhaat keskustelut lasten kanssa käydään nimenomaan tv-ohjelmien ja kirjojen innoittamina: miksi näin ja miksi noin? Ja mikä on ihanampi tapa viettää iltaa, kuin istua kahden lapsen välissä sohvalla torkkupeiton alla, pitää toista kainalossa ja hieroa samalla toisen varpaita. Ei kaikki ruudulta tuleva ole pelkkää roskaa ja ajanhukkaa, vaan voi avata todella monenlaisia näkökulmia elämään.

Vaikka nämä nostalgiapläjäykset toimivat edelleen opettajina myös vanhemmille, olen huomannut, että myös uusissa lastenelokuvissa ja ohjelmissa on paljon hyvää sisältöä. Myös rohkeus käsitellä erilaisia vaikeitakin asioita on ihailtavaa. Koululaisille suunnatuissa ohjelmissa näkyy paljon ystävyyssuhteisiin liittyviä kiemuroita, ja erilaisuus alkaa olla jo arkipäivää: lähes kaikissa sarjoissa näkyy jo hyvin erivärisiä ja kokoisia ihmisiä, myös pyörätuolilla liikkuvia. Toiset osaavat erilaisia asioita ja toiset ovat hyviä toisissa. Kaveritiimeissä korostuu jokaisen erityistaidot, joista yhdessä tulee hyvä yhdistelmä.

Ei jokaista tarinaa tarvitse kytätä sekuntiviisari ojossa, eiköhän se laatu ratkaise. Jos löytää hyvän tarinan, joka vetoaa sekä aikuiseen että lapseen, josta molemmat saavat elämyksiä, inspiraatiota ja sopivan hetken nollata päätään hektisen koulu/työpäivän jälkeen, mikä voisi olla sen rentouttavampaa. Eivätkä nämä klassikot ole klassikkoja syyttä, vaan siksi, että ovat todennäköisesti tehneet jotain oikein ja tuoneet meille jotain sellaista, mitä olisi hyvä pohtia ja tarkastella. Vaikka pää nollautuisikin mukavasti Beanin ja Pepin matkassa, se ei välttämättä tarkoita sitä, etteikö samalla voisi oppia jotain. Vaikka sitä toisten ja itsensä hyväksymistä. Kyllä tänne maailmaan monenlaista tallaajaa mahtuu ja kaikki me ollaan silti ihan ok.

 

Laura