Epäkohtelias introvertti

Olen hyvin usein pohtinut, missä menee raja, jolloin introvertin tai erityisherkän tyypin käytös muuttuu epäkohteliaaksi? Milloin on vielä oikeus sulkeutua ja milloin on vain pakko mennä?

Jokainen tämäntyyppinen tietää tilanteen: itse on jo aivan kurkkuaan myöten täynnä meteliä ja keskustelua, haluaisi poistua paikalta, mutta toiset haluavat vielä jatkaa ja houkuttelevat jäämään. Onko epäkohteliasta lähteä, jos itsellä pää poksahtaa vai pitäisikö kuitenkin vielä jäädä toisten takia? Entä jos ei halua osallistua johonkin ollenkaan sen takia, että tietää sen jälkeen olevansa aivan märkä rätti, mutta toiset haluavat ja pettyvät jos en tulekaan? Entä jos puoliso haluaa sinne ja tänne ja tuonne, mutta itse ei jaksaisi, pitääkö mennä puolison vuoksi? Entä jos lapset haluavat äidin kirmailemaan Hoploppiin, vaikka itse haluaisi mielummin jäädä nukkumaan päiväunet? Mitä jos sukulaiset pyytelevät tai änkeävät kylään, vaikka itse haluaisi viettää rauhallisen koti-illan? Entä kun toiset odottavat into piukeana kahden viikon päässä olevaa makkaranpaistoretkeä tai isoja synttärikekkereitä, jotka ei itseä nappaa pätkän vertaa, niin miten sanoa, että sori vaan, en ole ehkä ollenkaan tulossa? 

Pari kertaa on ihan kohteliasta kieltäytyä, että ei kiitos, en tällä kertaa tule. On aina hienoa, jos on joku oikea syy mihin vedota: on tässä näitä töitä, on leipomishommat kesken, voi kun sovin ihan just lähteväni lenkille, tänään on kuule jumppailta. Introvertti jos kuka, on tietysti myös tekosyiden keksimisen mestari. Mutta kuinka pitkään voi vedota tekosyihin? Kuinka monta kertaa on luvallista sanoa ei? Missä vaiheessa toinen osapuoli alkaa ihmetellä, mikä ihme on tämä vimma laistaa joka toisesta luontoretkestä tai päiväkahvivierailusta? Mihin asti on lupa sanoa lapsille, että mennään sitten toisena päivänä puistoon? Missä vaiheessa kieltäytyminen muuttuu epäkohteliaisuudeksi?

Kysyjä alkaa kuvitella, että hänessä on jotain vikaa, kun ei haluta osallistua tai tulla. Vaikka vika ei ole missään tapauksessa kysyjässä, hänen perheessään, kodissaan tai edes ajankohdassa. Vaan siinä, että kanssakäyminen on vain uuvuttavaa.  Jos on koko päivän huoltanut lapsia tai ollut töissä, ei millään jaksa illalla enää sosialiseerata neljän kaverin kanssa. Olisivat nämä sitten kuinka ihania ja mukavia tahansa. Tilanne on aivan eri, jos on ollut koko päivän yksin ja tehnyt omiaan, tottakai voin illalla tulla kylään! Tietysti lähden, tietysti tulen. Mutta en millään jaksa työpäivän jälkeen lähteä enää lasten synttärikekkereille, vaan näännyn jo ovelle ja mökötän pahantuulisena nurkassa siihen asti, kunnes lähdetään.

Toinen samanlainen tyyppi kyllä ymmärtää miksi, jos sanoo, että en nyt tänään jaksa. Toinen samanlainen ei ihmettele, mihin tarvitaan kahdet päiväunet tai kokonainen päivä suosikkisarjaa. Ei tarvitse selitellä miksi. Se vaan on niin. Mutta aina on niitä, jotka eivät itse ole tällaisia energiasyöppöjä, ja niiden on hyvin vaikeaa päästä kiinni siitä, miksi ei. Vaikka kuinka yrittää selittää, että tämä ei millään tavalla johdu sinusta, vaan nimenomaan juurikin minusta: kun en halua enkä jaksa, niin en siksi tule. En siksi etten pitäisi sinusta. Tai ehkä haluaisin, mutta juuri NYT en jaksa.

On vaikeaa perustella, miksi on aivan eri asia mennä kahden kesken juttelemaan johonkin rauhalliseen kahvilaan sen sijaan, että tapaisimme toisen ja omien lasteni kanssa jossain Hoplopissa. Halleluja, mitäköhän eroa? Ekstrovertin, ei-lainkaan-erityisherkän Duracel-pupun mielestä ei yhtään mitään. Mutta introvertti-erityisherkkä näkee samassa tilanteessa kaaoksen: meteliä, juoksemista, huutamista, kiljumista, säntäilyä, värisekamelskaa, massoittain ihmisiä ja erityisesti niitä pieniä sellaisia. Ja oletetaan, että tässä sotkussa keskustellaan henkeviä samalla kun paimennetaan ympäri ämpäri juoksevia kakaroita, jotka sinkoilevat jokainen eri suuntaan. Lähdetäänkö tästä vielä johonkin kahville? No ihan varmasti. Taidan sen sijaan mennä sängyn alle piiloon noin viikoksi. 

En missään tapauksessa halua olla tahallaan epäkohtelias. Kilttinä ihmisenä tietysti yritän, ettei kovinkaan moni loukkaantuisi tai pahoittaisi mieltään. Okei, no mennään nyt sitten. Okei, jutellaan nyt sitten, vaikka pää käy ihan tyhjäkäynnillä. Jee, makkaranpaistoretki lasten kanssa, mennään vaan, koska lapset saa itkupotkuraivarin jos ei mennä. Sukulaistäti pettyy, jos ei mennä juuri tänään. Meteli-älämölö-synttärikemuissa hymyilen, vastailen kysymyksiin ja olen korrekti, kohtelias ja esitän viihtyväni, vaikka aivoni olisivat hyvää vauhtia matkalla jo kotiin ja uupumismittari hälyttäisi kuinka punaista tahansa. KOSKA EI VAAN VOI lähteä kesken kaiken ja sanoa, että anteeksi, mutta nyt mä en vaan enää kestä tätä. Jään, puolison, lasten, niiden kaikkien muiden takia. Koska olisi äärimmäisen epäkohteliasta lähteä niin pian. Koska olisi liian epäkohteliasta jättää menemättä, vaikka sata kertaa mieluummin olisi katsonut avaraa luontoa kutimet kädessä ja koittanut kerätä tarpeeksi energiaa seuraavaan hektiseen työpäivään. 

Jos toiselle kumartaa, niin toiselle pyllistää, eikös se niin mene? Introvertin erityisherkän tapauksessa ainakin joutuu melko usein venymään ja paukkumaan omasta puolestaan, jotta se olisi muita kohtaan kohteliasta. Introvertti on se, joka joustaa. Raahautuu mukaan, vaikka ei voisi vähempää kiinnostaa. Koska toiset pettyvät. Kyllä monet ymmärtävät ja tietävät, ”että no sehän on semmonen herkkis-kotihiiri”, mutta silti tulee aina uudelleen ja uudelleen yllätyksenä, jos ei nautikaan tai lataudukaan samojen asioiden äärellä.

On todella outoa, että meidän tulee venyä, mutta niiden toisten ei. Koska se niiden toisten optimaalitilanne on se ”normaali”. Sanotaan kyllä, että joojoo, tottakai on ihan okei olla introvertti ja herkkis. Mutta ole sitten oikealla tavalla, äläkä nyt näytä noin hapanta naamaa. ”No voit sä nyt edes TÄHÄN osallistua, kun muuten vaan hissuttelet siellä kotona.” Mutta voi ystävä hyvä, kun sä et tiedä, että sä et ole tämän maailman ainoa tyyppi, joka sitä multa kysyy. Kun mä osallistuin jo siihen ja tähän ja tuohon, mutta tähän sun juttuun mä en nyt enää millään veny. Vaikka sulle se on koko kevään tärkein tapahtuma, mulle ehkä ei, sillä mä kävin jo kahdessa vastaavassa ja oon niistä vieläkin ihan loppu. Se, että sun kevään hiihtoretki on koko vuoden huipennus, ei välttämättä ole sitä mulle. Että pahoittelut nyt vaan siitä. Vaikka toinen olisi aivan into piukeana synttärikemuista, minä en välttämättä ole. Jos toinen on aivan fiiliksissä menossa mökille kymmenen tuttavan kanssa, minä en välttämättä ole. Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää? 

On pakko sanoa välillä ei. Muuten ei pää kestä. Aiemmin luulin, että pitää mennä ja olla, vaikka oikeasti tuntee olevansa ihan väärässä paikassa. Ihan sama kuinka väsyttävää se on, NIIN VAIN KUULUU TEHDÄ. Nykyisin osaan jo paremmin sanoa, että ei, en tule. Tiedän, että se on joidenkin mielestä todella väärin ja epäreilua ja epäkohteliasta. Niin varmasti onkin. Mutta on myös todella väärin ja epäkohteliasta valehdella itselleen ja yrittää olla jotain mitä ei ole. Venyä ja paukkua ja pyllistää taas itselleen, että sori vaan minä, mutta kun nuo halusi. Vaikka en halua olla epäkohtelias, niin on välillä pakko. Koska omasta päästäni en ole valmis tinkimään. Nöyrimmät anteeksipyynnöt ja pahoittelut, jos se on sinun mielestäsi epäkohteliasta.

Missä siis menee raja? Se, missä voi vielä olla kohtelias toisille, mutta että voi samalla olla kohtelias myös itselleen? Raja on niin hiuksenhieno ja häilyvä, ja se täytyy joka päivä määritellä uudestaan. Kuten monen muunkin asian suhteen, introvertti-herkkiksen päivät ovat jatkuvaa nuorallatanssia yhteiskunnan ja toisten vaatimusten ja oman hyvinvoinnin kanssa. Aina kun toinen osapuoli on tyytyväinen, toinen ei olekaan. 

Koita siinä nyt sumplia sitten.

 

- Laura 


 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voihan Räkä! (Nuhaa, kuumetta ja flunssatautia)

Torikauhua ja nälkäkiukkua - herkkis-äiti markkinoilla

Herkkis-äiti jumppaa (vai eikö jumppaa - kas siinä pulma!)