Heikot herkkikset

Jos ihmisen silmien väri on sininen, se ei ole hyvä tai huono ominaisuus. Se vain on. Se ei juurikaan määrittele ihmistä mihinkään lokeroon, koska se ei vaikuta käytökseen mitenkään näkyvällä tavalla. Eikä tässä maailmanajassa ole juurikaan minkään asian kannalta merkitystä sillä, minkä väriset silmät kelläkin on. 

Erityisherkkyys sen sijaan määrittelee ja lokeroi, koska se saattaa näkyä käytöksessä. Vaikka se on silmänvärin tavoin synnynnäinen piirre, joka vain ON, silti se helposti arvotetaan hyväksi tai huonoksi. Meiltä ei ole kysytty, haluaisitko ehkä mahdollisesti itsellesi tällaisen ominaisuuden? Ota kolme, maksa kaksi. Kaupan päälle vielä pari aistiherkkyyttä ennakkotilaajan etuna. 

Silti joskus luullaan, että herkkyys on jotenkin oma valinta. Ihan niin kuin minä voisin omilla valinnoillani jotenkin vaikuttaa siihen, että olenpa tänään nyt pikkuisen vähemmän herkkä, tai enpä pahoita mieltäni nyt tyhmistä tyhjänjauhajista. Että voisin jotenkin valita, että tänään on kyllä nyt itkupäivä tai tänään käydään niin flow-tilassa, ettei mitään järkeä. Että tänäänpä en liikutu hienosta elokuvasta tai suutu lapsen metelistä. Olisikin niin helppoa! 

Ainoa asia, mihin voi jollain tavalla vaikuttaa, on se, miten itse asioihin suhtautuu. Ja se, että koitan rakentaa elämästäni sellaista, etten joutuisi kovin moniin haastaviin ja liian kuormittaviin tilanteisiin. Että pysyisin jollain tavalla optimaalisella alueellani, sillä nuoralla, jossa voin hyvin ja pärjään niin, etten kuormita itseäni liikaa. (Enkä myöskään liikaa aiheuta kiusallisia tilanteita lähiympäristölleni.)

Herkkyys vain ON. Se on ollut meillä aina, emmekä voi sitä kytkeä päälle tai pois, ihan sama mikä tilanne on kyseessä. En vaihtele silmänväriä tilanteen mukaan, joten en myöskään voi päättää herkkyyteni astetta. Voin tietysti opetella kovettamaan itseni, teeskentelemään ja valehtelemaan, mutta ennen pitkää valheellinen kuori alkaa rakoilla. On paljon ihmisiä, jotka ovat rakentaneet itselleen kuoren pitääkseen herkkyytensä piilossa katseilta. Ettei niin lokeroitaisi tai tuomittaisi jotenkin poikkeavaksi tässä maailmassa, jossa ei saa liikaa herkistellä. Naisen on vielä jokseenkin ok olla herkkä, mutta miesten ei. (Luojan kiitos, nykyisin on paljon sallitumpaa olla myös herkkä mies.) Ja vaikka se kuinka olisi ok, niin silti saa hieman kieroja katseita osakseen, jos herkistelee väärässä paikassa tai väärään aikaan. 

Riippuu hyvin paljon tilanteesta, missä valossa herkkyys näyttäytyy. Toisessa tilanteessa se voi olla hieman kiusallinen ja häiritsevä ominaisuus (silloin jos pomo antaa huonoa palautetta ja työntekijä alkaa itkeä keskellä palaveripöytää), kun toisessa tilanteessa se voi pelastaa ihmishenkiä (kun herkkis haistaa savunhajun jo siinä vaiheessa, kun toiset eivät vielä huomaa mitään tai kieltää koko porukka syömästä hieman oudolle maistuvaa ruokaa).

Herkkyys voi olla kantajalle itselleen varsinainen riesa: se roikkuu koko ajan lahkeessa kuin mikäkin loinen, aiheuttaa harmaita hiuksia ja kiusallisia tilanteita. Itsekin olen kysynyt itseltäni sen miljoona kertaa, miksi juuri minua on kiusattu näillä ominaisuuksilla, joita en todellakaan aina syleile avosylin ja riemumielin. Välillä tekisi mieli olla mitä tahansa muuta kuin tällainen herkkistaukki, joka kokee kaiken ihan liian syvästi ja ihan väärässä paikassa. Pitäisi olla enemmän sitä ja enemmän tätä.

Muiden näkövinkkelistä meidät koetaan häiritsevinä, koska emme osaa käyttäytyä tarpeeksi hillitysti tai näytämme tunteita liian voimakkaasti. Repeilemme väärissä kohdissa niin, että meitä saa hävetä. Innostumme liikaa, emme saa naurua loppumaan. Tarvitsemme nenäliinapaketin mukaan joka paikkaan, kun kaikkialla on aina jotain liian liikuttavaa. Saamme hepuleita ihan tyhmistä asioista, vedämme herneen nenään asioista, joista kukaan täysijärkinen ei vetäisi. Suutumme siitä rivivälistä, jota muut eivät tajunneet ollenkaan.

Meitä pidetään nirsoina ja vaativina, jos emme suostu aistiherkkyyksien takia tekemään jotain. ”Eihän tässä ole mitään! Anna mennä vaan.” Niin, ei sinulle. Mutta minulle on, jotain niin häiritsevää, etten kestä sitä. Vain erityisherkkä tietää, miltä tuntuu jokin epämiellyttävä tunne iholla: hikinen paita liimautuneena selkään, väärää materiaalia olevat housut, liian kylmä tai kuuma. Vain erityisherkkä tietää, miltä tuntuu, kun leikkaa veitsellä pihviä väärää materiaalia olevan lautasen päällä tai joutuu kuuntelemaan epämääräistä jumputusta naapurista. Ihan ”normityyppi” ei huomaa mitään, mutta herkkiksellä käy kirjaimellisesti aivoon: välillä tuntuu kuin joku leikkaisi suoraan aivohermoon tai hakkaisi suoraan korvaan. Myös tuoksu saattaa käydä aivoon ja saa haukkomaan henkeä. Ei-herkkis-tyypillä ei ole tällaisesta minkäänlaista aavistusta. Meille se on ihan arkipäivää. Jokaisella on tietysti omat kommervenkkinsä: asiat, jotka ylittävät näkymättömän rajan. Mutta meille se raja tulee useimmiten vastaan paljon nopeammin kuin muilla.

Marisemme turhasta ja vaadimme liikaa: pitäisi olla jatkuvasti omaa aikaa ja hiljaisuutta, pitäisi saada olla rauhassa ja yksin. Olemme liian kiittämättömiä, kun meille ei riitä puolituntia omaa aikaa kampaajan tuolissa. (Paitsi että meille se ei ole omaa aikaa, koska siinä on se kampaaja.) On väärin valittaa ja nirsoilla, kun toisilla ei ole sitäkään vähää. No ei olekaan, eivätkä he sitä välttämättä edes halua tai tarvitse. Minä tarvitsen. Olemme itsekkäitä, kun kehtaamme edes muistuttaa oman ajan tarpeesta.

Herkkyys on siis heikkoutta: taas se ei kestä sitä eikä tätä, haluaa omaa aikaa, ei kestä ihmismassoja ja meteliä. Herkkä uupuu liian helposti eikä jaksa mitään, mitä normityyppi jaksaa. Herkkis on aina se, joka ensimmäisenä itkee ja valittaa. Luovuttaa liian helpolla. Jos sanoo vähän pahasti, herkkis kyynelehtii, vaikka toisella ei tunnu missään. Herkkis suuttuu liian helposti, jos asiat ovat väärällä tavalla. Herkkis on liian herkkänahkainen eikä edes yritä kunnolla. Riitatilanteissa olemme niitä, jotka väistävät. Olemme niitä, jotka ensimmäisenä karkaavat epämiellyttävistä tilanteista, piiloudumme ja olemme hiljaa. Pakenemme, vaikka pitäisi mennä aggressiivisena päin. Ihan liian usein kuulemme: ”Eihän tässä nyt ollut mitään.” ”Miten se nyt tuosta tuollain…” ”On se nyt kumma, kun ei ihan tavallisia asioita kestä.” (Niin no, mikä nyt on kellekin sitten sitä tavallista...)

Usein ehkä ajatellaan, että herkkä on heikko, koska se hajoilee niin pienestä. Väärin.

Se, että räjähdän tai purskahdan itkuun jostain asiasta, ei tarkoita sitä, että koko psyykeni on murentumassa ja kirjaimellisesti olen hajoilemassa palasiksi. Kutsutaan valkotakkiset, piipaapiipaa, nyt näyttää pahalta. Ei todellakaan! Se on ihan ARKIPÄIVÄÄ. En tiedä, millaista tämä elämä olisi ilman näitä ryöpsähdyksiä, ilman tätä jatkuvaa kelaamista ja pohtimista ja piiloutumista. Omituisia tuntemuksia ja aivoja raastavia kokemuksia. En tiedä, mitä muuta se voisi olla, koska tämä on minulle ihan NORMAALIA. Siinä tilanteessa, missä ”normityyppi” uskaltaa viimein pillahtaa itkuun, voi todellakin olla kyse totaalisesta hajoamisesta, mutta meille se on vain yksi osa päivää. EI MITÄÄN ERITYISTÄ. En mene rikki siitä, jos loukkaannun jostain sananpuolikkaasta. En mene rikki siitä, että möksähdän tai kilahdan. Kelailen sitä hetken, kokoilen palaset ja jatkan eteenpäin ihan samalla tavalla kuin aina ennenkin. Joskus kelaileminen voi kestää kauan, sillä meillä on, no, taipumusta jäädä hieman ylikelailemaan ja vatuloimaan asioita, mutta pääsen siitä aina yli. Tulee uusia juttuja, uusi päivä, uudet kuviot. En tarvitse sääliä, en voivottelua, en päänsilittelyä enkä hyssyttelyä. Ei tarvitse tehdä numeroa asiasta, joka ei ole mikään erityinen. Yleensä se alkaa ärsyttää entistä enemmän. En minäkään tee numeroa siitä, että toisella on ruskeat silmät eivätkä siniset.   

Jotkut ehkä ajattelevat, ettei herkkää kannata suututtaa tai loukata. (Koska se ei kestä mitään.) No ei varmaan kannatakaan, ketä nyt kannattaisi? Kenelle nyt pitää muutenkaan tahallaan olla ilkeä? Jos tietää, että toisella voi keikahtaa kuppi tästä nurin, ei ehkä tahallaan kannata mennä sorkkimaan kepillä muurahaispesää. Mutta ei se ole vaarallista, vaikka kuppi keikahteleekin. Sitähän se tekee koko ajan. Ei ole yhtään päivää, ettei vene keikkuisi johonkin suuntaan. Toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän.

Se toinen ei voi koskaan millään tietää, kuinka paljon kuppiin on jo kertynyt painolastia. Ihan pienikin asia voi keikauttaa yli koko päivän tai viikon aikana kerääntyneen painolastin. Voi olla ihan millistä kiinni, milloin keikkaa nurin. Vaikka sinun asiasi olisi miten vähäpätöinen tahansa, sen alla voi olla kolmekymmentä seitsemän muuta, ja tämä oli vain se pisara, joka kippasi koko homman nurin. Erityisherkällä kuppi voi tulla hyvin paljon nopeammin täyteen kuin tyypillä, joka ei keräile sitä lastia mukaansa ihan joka paikasta. (Me osataankin olla varsinaisia imureita.)

Eli ei, en hajoa, vaikka keikahtaisikin. Kokoilen palikat ja porskuttelen taas menemään, niin kuin ei mitään olisi sattunutkaan. Koska ei oikeastaan ole, mitään erityistä. Sitä ihan peruskauraa vaan.

Ollaanko me ehkä sittenkään niin heikkoja?

Kukaan ei taistele päivästä toiseen niin paljon kuin herkkis, joka jatkuvasti taiteilee nuorallaan. Etsii koko ajan sitä kultaista keskitietä. Analysoi ja ajattelee niin paljon, ettei mitään järkeä. Yrittää koko ajan jollain tapaa tulla toimeen tässä maailmassa, joka korostaa aivan toisenlaisia piirteitä kuin niitä, joita itsellä olisi tarjolla.

Herkkis poukkoilee ääripäästä toiseen, tuntee niin suuria tunteita, että ne vievät kaikki voimat. Päiväunet eivät ole heikkouden merkki, vaan kyky ymmärtää oman jaksamisensa rajat. Toiselle kaupassakäynti voi olla ihan piece of cake, kun erityisherkälle se voi olla maraton tai vuoren valloittamista vastaava koitos. Onko heikkoutta uupua vuoren laelle kaikkensa antaneena vai onko ihan ok sanoa, että nyt olis kuule lepohetken paikka? Kuka hullu nyt jaksaa juosta maratonia päivästä toiseen? 

Kuinka moni ”normipäinen” uskaltaa kuunnella itseään niin paljon kuin erityisherkkä koko ajan kuuntelee? Asettaa rajoja, lataa akkuja ja tekee niitä asioita, joissa keho voi hyvin. Hyvin moni normityyppi ei ole lainkaan tietoinen omasta kehostaan, ajatuksistaan ja tunteistaan. Herkkis tekee koko ajan itsensä tarkkailua ja analysointia, osaa tarpeen tullen rauhoittaa tai kiihdyttää. Muuttaa kirouksen siunaukseksi niillä tiedoilla, joita hänellä on itsestään ja olostaan. Hän tietää tasan tarkkaan, mitä on ja mitä ei ole. On suurenmoinen taito pystyä analysoimaan ja tarkkailemaan omia ajatusprosessejaan, motiivejaan ja tunneskaalojaan. Kuinka moni pystyy samaan? 

Kuinka moni ”normityyppi” jaksaa käydä jatkuvasti päässä kolmenasteista keskustelua väsymättä ja silti hoitaa hommansa suosiolla kotiin? Kestää aivotonta mölinää ja meteliä (joka ei normikorvaan kuulosta siis miltään)? Kuinka moni jaksaa jatkuvasti tsempata kahvihuoneessa, että sietää ja kestää keskustelua, jossa ei näe mitään järkeä? Kestää palavereita, kokouksia, ihmislaumoja ja kissanristiäisiä, joissa on koko ajan epämukavuusalueella? Kuinka moni herkkis on repeillyt väärissä tilanteissa ja silti hoitanut tilanteet kunnialla ja asiallisesti? Veikkaan, että moni normityyppi olisi pakannut kimpsut ja kampsut ja paennut tilanteesta, kun ei olisi kestänyt sen nöyryyttävyyttä.

Se, että olemme erityisherkkiä, ei tarkoita että olisimme heikkoja. Päinvastoin! Meillä on omat vahvuutemme, jotka eivät ehkä ole niitä samoja kuin niillä muilla. Eikä tarvitse ollakaan. On meilläkin omat heikkoutemme, mutta niin on kaikilla muillakin. Että eiköhän olla ihan kaikki vaan yhtä vahvoja ja heikkoja, jokainen omissa jutuissaan? 

Eläinmaailmassa erityisherkät yksilöt ovat niitä, jotka pitävät koko lauman hengissä, aistivat ja näkevät vaarat, lukevat ja tarkkailevat pedon liikkeitä sillä aikaa kun toiset syövät rauhassa. Ilman meitä ei olisi teitä muitakaan. Että repikääpä siitä.

 

Laura