Muisteloita 8 vuoden takaa (- eli introverttiäiti synnärillä)

 

 

Vanhempi poikani täyttää pian 8v. Niin se aika rientää! Pienestä pakkasenpojasta kuoriutui reipas koululainen, joka on varsin valloittava persoona ja perheemme sisustusarkkitehti. En saa laittaa mitään edes etäisesti pahvilaatikkoa muistuttavaa kapinetta pois, sillä siitä syntyy seuraava talo, juna-asema, ihmekone, televisio tai mikro. Kun mietin, mitä poikani toivoo synttärilahjaksi, melko vetävä lahja olisi varmasti ollut roskakatoksesta viety kukkuroillaan oleva kartonkikeräys-laatikko. Mutta ehkä harkitsen asiaa vielä.

Näihin aikoihin muistoihin piirtyy aina ne päivät sairaalassa, jossa supistusten välissä pistelin Janssonin kiusausta ja omenapaistosta. Valokuvissa sängyllä istuu joku, joka ehkä etäisesti muistuttaa minua, mutta jolla on niin valtava maha, että hyvä kun edes pari muuta raajaa pienestä äidistä sätkyttelee mahan takaa. Näitä kuvia katsellessa tämänhetkinen (kovin tiiviisti minuun kiintynyt) kengurupussikin tuntuu varsin vähäpätöiseltä lupsakkeelta.

Introverttina äitinä toivoin tietysti perhehuonetta, tai jos vaan mitenkään mahdollista, sellaista sänkypaikkaa, jossa ei olisi ihan mahdottomasti muita äitejä. No, valinnan varaa ei sinä yönä kolmen aikaan oikein ollut, joten isi heitettiin ulos pakkaseen ja minut kärrättiin vauvan kanssa pieneen lokeroon toisen äidin seuraksi. Olihan siinä hieman pöllämystynyt olo, paikat hajalla ja joku pieni kaveri vielä kainalossa. Olin aivan totaalisen pihalla ja umpiväsynyt kahden tunnin ponnistuksesta. (Ja minähän siis tarvitsen pitkät yöunet ja jos yö menee jostain syystä ihan pelleilyksi, olen aivan riekaleina, pahalla tuulella enkä tajua kerrassaan yhtään mistään mitään.) Ihana hoitaja tuli, otti vauvan hoiviinsa hetkeksi ja sammuin kuin saunalyhty. 

Muutaman tunnin yöunien päästä hoitaja tuli takaisin kärräillen pientä käärylettä, jolla oli kuulemma kova nälkä. Koko aamu opeteltiin syöttöhommia ja edelleen silmät ristissä aloin jo pikkuhiljaa panikoida, pitääkö minun viettää kaikki päiväni täällä näiden muiden äitien kanssa. Välissä oli ohut verhonlipare ja kuulin, miten viereinen äiti puhui koko ajan puhelimessa vanhempien lastensa (vauva oli heille numero 3), miehensä ja puolen suvun kanssa. Yritin torkahdella, mutta se oli aavistuksen haastavaa puhelinpälpätyksen takia, ja olihan minulla tietysti tässä tämä minipieni kaveri, jonka pelkäsin pudottavani sängynraosta lattialle. Olisin kaivannut uudessa tilanteessa mieheni apukäsiä, vähemmän meteliä ja paljon paljon omaa tilaa toipuakseni pari päivää kestäneestä koettelemuksesta.

Onneksi aamupäivällä selvisi, että numero kolmosen äiti lähtee tänään kotiin ja koska perhehuoneita ei ollut yhtään vapaana (eipä tietenkään), mutta koska olin niin toivonut perhehuonetta ja vauva oli meidän ensimmäinen (ja äiti aivan pihalla ja umpiväsynyt ja selkeästi kiipeämässä kohta seiniä pitkin, jos se joutuisi jakamaan huonetta yhtään kauemmin jonkin tuntemattoman äidin kanssa), eikä jonossa ollut ruuhkaakaan ihan mahdottomasti, niin huoneesta voitaisiin tehdä perhehuone, eli mieheni voisi tulla siihen meidän kanssa. Voi onnea ja ihanuutta! Myöhemmin mieheni on monesti muistellut, kuinka perhehuoneessa vietetty aika oli yksi hänen elämänsä parhaista: sai koko päivän ateriat, ihania kiisseleitä iltapalaksi ja saimme möhnöttää omassa vauvakuplassamme pari päivää.

Ruokailemassa olisi saanut käydä aulassa, mutta en halunnut. Hain tarjottimen aina huoneeseen ja söimme siellä. En halunnut mennä muiden äitien seuraan, sillä minua ei kiinnostanut pätkän vertaa keskustella vauvoista, maidon riittävyydestä, vähäisistä yöunista ja siitä, kuinka pahasti kenenkin paikat oli hajalla. Näin käytävillä iloisesti rupattelevia äitejä, jotka yhteistuumin ruokkivat vauvojaan nojatuoliryhmissä, lykkivät vauvalaatikoitaan pitkin käytäviä ja vertailivat aiempia synnytyskokemuksiaan. En tuntenut kuuluvani siihen porukkaan, enkä halunnut kuuluakaan. Minulle riitti oma huone, vauva ja mieheni. Hoitaja yritti toisinaan ehdotella, että voisin syödä vaihteeksi aulassa, mutta en syönyt. Odotin, että pääsisimme sairaalasta kotiin, nukkumaan omaan (ei niin kolisevaan) sänkyyn ja syöttämään vauvaani ilman, että joku halusi koko ajan tulla tarkistamaan imuotetta. Hermoille kävi varsinkin eräs hoitajaopiskelija, joka pomppasi into piukeana jatkuvasti huoneeseen ja halusi tarkistaa vielä kerran sitä imuotetta, vaikka olisimme ihan juuri ruokailleet ja olisin halunnut pienen hetken lepäillä itsekin. Hyvää tietysti tarkoittivat, mutta oli todella vaivaannuttavaa asua kolme päivää tyyppien kanssa, jotka pölähtelevät paikalle ennalta-arvaamattomasti.

Vauvalla oli mahavaivoja, joten hän itki välillä kovasti ja minua suututti valtavasti, kun hoitajat eivät ottaneet kuuleviin korviinsa kysymyksiä, että miten näitä mahakipuja voi helpottaa. Hoitajat vain naureskelivat, että anna vaan lisää maitoa ja kantoivat tuttipullotolkulla lisämaitoa. Ärsytti, sillä tiesin, ettei itku ollut maidon määrästä kiinni, vaan siitä, että vauvalla oikeasti sattui mahaan tai johonkin sinne päin, mutta minulle vain hymyiltiin tietäväisesti sillä katseella, että ”Sehän on sinun ensimmäinen vauva, ethän sinä mistään mitään vielä tiedä.” En tiennytkään, mutta sen tiesin, että lapsellani oli joku hätä. (Neuvolassakaan ei koskaan otettu tätä vakavasti, vaikka vauva heräsi joskus keskellä yötä huutamaan ja karjumaan hädissään, eikä lopettanut millään ennen kuin sai hyvät röyhtäykset ja vähän särkylääkettä. Joskus valvoin hysteerisenä huutavan vauvan kanssa parikin tuntia, taputtelin, tanssitin ja röyhtäytin, mutta mikään ei auttanut. Vielä kaksivuotiaanakin poika heräsi joskus itkemään, mutta ei osannut sanoa mihin sattuu. Neuvolassa tämä ei edelleenkään kiinnostanut ketään, vaikka koitin vihjailla refluksin tms. mahdollisuudesta. Öiset itkut loppuivat kuin seinään, kun lapsi oli niin iso, että pystyin aloittamaan hänelle lasten nestemäisen närästyslääkkeen. Suoraan sanottuna ketutti aika rankasti, sillä olin nähnyt lapsen kärsimyksen jo ensimmäisenä päivänä sairaalassa.)

Kun kolmen päivän päästä hoitaja totesi, että voisimme ehkä lähteä kotiin, itkeä tihrustelin liikutuksesta koko aamupäivän. Hoitaja alkoi jo empiä, että uskaltaakohan meitä päästää kotiin, kun äiti on niin itkuinen. Toinenkin hoitaja tuli kyselemään, että eihän ole mitään huolia, onko masennusta, pahaa oloa? Itkun seasta melkein jo nauroin, että menkää jo hiiteen siitä ja päästäkää meidät vihdoin jo kotiin. Hoitajat eivät olleet edelleenkään ihan vakuuttuneita äidin täysjärkisyydestä, mutta mieheni vakuutteli, että tämähän on ihan perussettiä, ei sitä mikään vaivaa. Me vain haluttais lähteä jo kotiin nukkumaan ja tutustumaan tähän kääryleeseen. IHAN RAUHASSA. Koko loppupäivän, ja vähän seuraavaakin vielä niiskuttelin kotona, kun oli niin liikuttavaa ja huippua ja erikoista olla vauvan kanssa kotona. Olin edelleen aivan kuolemanväsynyt ja käytännössä nukahtelin koko ajan, jolloin vauvaa ei tarvinnut syöttää. Tämän jälkeen olin toipunut sen verran kaikista mielenmyllerryksistä, että saatoimme kutsua jo vieraita kylään katsomaan vauvaa. 

Ja siinä se nyt on: istuu olohuoneen matolla, järjestelee puputalon länsisiiven kylpyhuonetta ja rakentaa niille autotallia. Toivoo synttärilahjaksi lumipallopihtejä, jotta lumipalloista saisi tasaisen pyöreitä ja siistejä. Miettii ja hermoaa jo etukäteen etäyhteyksillä käytävää arviointikeskustelua ja varmistaa etukäteen puhelinkeskustelun vuorosanat. Piiloutuu kaupassa selän taakse, jos joku tuttu tulee vastaan. Ei halua mennä hakemaan pikkuveljeä päiväkodista, koska siellä voi olla joku tuttu täti vastassa. Käyttäytyy koulussa esimerkillisesti ja osaa olla kaikkien kaveri. Tietää ja muistaa ne asiat, joita äiti ei muista eikä ole tajunnut edes tarkistaa. Sulkeutuu oven taakse teippirullan ja pahvilaatikon kanssa. Rakastaa kaikkea pehmeää ja pörröistä ja suloista.

Ihan niin kuin äitinsä. Mutta silti niin ainutlaatuinen, erityinen ja ihana.💚

 

- Laura